Life is temporary

 

Heipähei kaikille rakkaille lukijoille! ^^

Mitäs teille kuuluu? Minä olen tässä viettänyt tämän viikon Kuusamossa mukanani eräs pieni tapaus, jota ei täällä ollakaan vielä esitelty. Tänne saapui 20.7. yksi graileistani, Pullip My Melody! ♥ Löysin pienen Tori.fi:stä, ja vaikka nukke ei ollut lainkaan hyvässä kunnossa, päätin ottaa riskin ja tilata sen. Myyjä onneksi poisti stock-meikin päälle tekemänsä kustomit ja minä sain taikasienellä putsailtua naamasta pahimmat sotkut pois. Nyt lapsukainen näyttää tältä!

 

Entä mikä hänen nimensä on? Instagramiani seuraavat saattavatkin ehkä jo tietää, mutta tämän pienen nimi on Chióni Eleador. Kuulostaako tutulta, hmm? Jepjep, juuri tämä kuvatarinassakin esiintynyt yksilö. Saatte myöhemmin kuvatarinassa lisää tietoa siitä, miten Chióni päätyikään näyttämään tältä. Muutoinhan te taidattekin hahmon jo tuntea. ^^'

 

Kroppaansa ja lopullista peruukkiaan vailla tämä vielä on, mutta se ei haittaa menoa yhtään! Kuusamoon oli yhdentoista tunnin matka, joten helpompaa oli napata mukaan stock-kropallinen ja vieläpä ihan juuri kotiutunut nukkeni. Kuvaspämmi on valtaisa, mutta koettakaa nauttia!

 

 

 



Nothing is more contagious than laughter

Moi kaikki!

Täällä minä taas olen postailemassa jatkoa tarinalle. ^^ Kuvatarinaa ei tosiaan vieläkään ole tulossa lisää, mutta olen sen suunnitellut loppuun kaikesta huolimatta. Enää puuttuvat eräät asiat, mutta tähän on toivottavasti tulossa muutosta lähiaikoina! B)

 

Joka tapauksessa, tässä lisää Parantajaa tarinaa taas jälleen. Pahoittelen edelleenkin sekavuutta. Tätä tarinaa en ole tosiaan mihinkään suuntaan muuttamassa, koska olen sen viimesyksynä kirjoittanut, joten kuittaan kaiken sekavuuden anteeksipyynnöllä. Kaikkia asioita en saanut oikeastaan edes selitetyksi tarinassa, mutta toivottavasti pysytte perässä. :'D

 

 

 

Luku 5: Kiintymys (Rajan toinen puoli, 14.9.2001)

Jos olet vielä siellä, kerro se minulle. Rakastin sinua pohjattomasti, niin paljon, etten osannut kuvitella sellaisten tunteiden olevan olemassa. Pimeys ei anna minulle tilaa hengittää, ja pelkään sen saavan minut, jos et ole enää siellä.

Yleensä minä olen se, jonka tehtävä on auttaa muita. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni, minä rukoilen sinun apuasi. Pelasta minut, niin kuin teit kuusi vuotta sitten.

~ ~ ~

Havupuiden sekaan mahtuu eteenpäin mentäessä myös lehtipuita. Puita on hetken päästä niin paljon, että ne peittävät kunnollisen näköyhteyden tähtitaivaalle.

Aldreia huomaa alakuloisuuden Anemonessa, joka ei enää yritä tähyillä tähtiä. ”Älä huoli, näet ne taas pian, kun pääsemme pellolle”, hän yrittää helpottaa tilannetta.

”Pelto?” Sana kuulostaa vieraalta Anemonen korvissa.

Aldreia pakottaa itsensä muistamaan, ettei Anemonella tosiaan ole alkellisintakaan käsitystä monista tuikitavallisista asioista. ”Niin, pelto. Tulet pian näkemään”, hän kertoo ja hymyilee rohkaisevasti. ”Pellot ovat kauniita, kauniimpia kuin metsä.”

”Mutta tähdet ovat kaikkein kauneimpia.” Pieni hymynkare Anemonen huulilla kertoo, että tähtiin liittyy jotain muutakin.

”Niinkö?” Aldreia hymyilee takaisin. ”Mikä niistä tekee niin erityisiä?” Hän arvelee tietävänsä vastauksen, mutta kiusallista tilannetta vältellen jättää sen mainitsematta. Anemone kertoo, jos haluaa. Muutoin siitä ei ole tarvetta keskustella.

 

 

 

”Muistot”, Anemone vastaa juuri tavalla, jolla Aldreia olettikin hänen vastaavan. ”Ne ovat niin kiehtovia, tuikkivat ja tuntuvat niin itsenäisiltä. Ihan kuin hänkin oli.” Ilmeessä ei ole surua, toisin kuin Aldreia luuli, vaan pelkästään hyväntahtoista kiintymystä. Tämän asian muisteleminen tuo pintaan selkeästikin vain hyviä muistoja, ja hyvä niin. ”Hän?” Vastaus on jo kummankin tytön huulilla, mutta kumpikaan ei sano sitä ääneen, ei vielä.

”Kanga”, Anemone lausuu lopulta tavalla, jolla muisti lausuneensa tytön nimen tämän ollessa vielä heidän luonaan. ”Hän oli enemmänkin kuin tähdet yhteensä.”

 

 

Aldreiaa hymyilyttää Anemonen kiintymys tyttöön, joka oli kuusi vuotta sitten tunkeutunut heidän keskuuteensa. Tarina oli tosin päättynyt ikävämmin kuin sen olisi pitänyt, mutta se ei tunnu sillä hetkellä tätkeältä. Anemone on muistonsa vietävänä.

”Oletko sinä koskaan kiintynyt kehenkään sillä tavalla?” Anemone kysyy kohdaten Aldreian silmät ensi kertaa ahdistumatta. Hän ei edes tiedä, mitä kiintymys varsinaisesti on, mutta tietää kuitenkin Kangaa kohtaan tuntemansa olevan kiintymystä.

”Olenhan minä”, Aldreia vastaa sen enempää epäröimättä. Toisin kuin Anemone, hän ei kykene puhumaan kiintymyksen kohteistaan niin vaivattomasti. Mielikuva kadonneesta siskosta on yhä niin suuresti pinnalla, ettei hengittäminenkään meinaa hetkeen onnistua.

”Millainen hän on?”

”Oli”, Aldreia korjaa hymyillen samalla. Hymy keventää tunnelmaa, eikä aiheuta Anemonelle sitä kiusallisuutta, jonka esitetty kysymys muuten aiheuttaisi.

”A-anteeksi. Millainen hän oli?”

Aldreia ei voi mainita sanallakaan siskoa, ei vielä. Se aihe on vielä kuin sulaa kiveä, liian polttavaa kosketettavaksi. ”Minun äitini oli hyvä ihminen”, Aldreia sanoo asian itsestäänselvyytenä. ”Välittävä, oikeudentuntoinen... ankarakin joskus. Sellainen, niin kuin kaikki äidit taitavat olla.” Sitten hän vasta ymmärtää, ettei Anemonella ole äitiä, ja hänen tekee mieli vetää lauseensa takaisin.

 

”Minä muistan hänet”, Anemone nyökkää. ”Ja muistan sisaruksesikin.”

Ei. Nyt me menemme aiheen väärälle puolelle, punaisella rajatulle alueelle.

”Niinkö? Luca onkin tainnut käydä luolassasi aikamoiseen tahtiin”, Aldreia vetää puheenaiheen pikkuveljeensä. Sekin aihe tuntuu oudolta, aavistuksen liian tekaistulta. On pakko puhua Anemonesta, sillä omat asiat tuntuvat vääriltä puhuttuina. ”Mutta entä sinun tärkeä ihmisesi? Entä Kanga? Anteeksi, että kysyn tätä suoraan, mutta... onko sinun koskaan ikävä häntä?”

Anemone näyttää mietteliäältä, ja pudistaa sitten päätään. ”Ei.”

Vastaus yllättää Aldreian täysin. Tunteetonko Anemone on?

”Minä tiedän, että hän on vielä täällä. Hän on yhä olemassa, niin kuin tähdetkin ovat, vaikken juuri nyt näe niitä. Mutta ne kuitenkin ovat siellä, ja eikö se ole tärkeintä?”

Hänen sanansa ovat loogisia, ne saavat Aldreian kummastuksen tuntumaan yhtäkkiä typerältä. Niin, tietenkin sen on oltava juuri niin kuin Anemone sanoo.

”Olet oikeassa.” Sen parempaa lausetta hänen sanavarastollaan ei tähän tilanteeseen keksitä. ”Ja ehkä te vielä tapaatte joskus?”

Nyt Anemone puolestaan nyökkää. ”Hän lupasi minulle niin. Eikä Kanga koskaan pettänyt lupauksiaan, vaikka hän tekikin niitä useita. Minä luotan häneen.” Luottamus on kummallinen asia. Sen voi saavuttaa vain kerran, ja kun sen joskus pettää, se on ikuisuudeksi mennyttä. Sen lisäksi, että Aldreia huomaa Anemonen luottaneen Kangaan täydestä sydämestään, hän havaitsee tämän luottavan myös erääseen toiseen – Aldreiaan itseensä. Anemone ei koskaan kerro kenellekään mitään Kangasta, ei, vaikka kuinka kyselisi. Mutta Aldreialle hän kertoo, ja se voi merkitä vain luottamusta.

Vaihe yksi: onnistunut.



One, two, three, four

Moikka!

 

Tuli tässä pidettyä tahtomattani pieni tauko bloggailusta, sillä olin rippileirillä 4.7.-11.7. Nyt olen kuitenkin kotiutunut, ja viikon tauko sai nukkeinnon suorastaan hyrräämään! Sen ansiosta julkaisenkin taas lisää Parantajan tarinaa, muistakaahan lukea aikaisemmatkin osat. c:

(Ja kiitoksia edellisiin postauksiin tulleista kommenteista! Nyyhkin täällä aikani niille...)

 

Luku 4: Roviolla (Suokylä, 1.1.1995)

 

Ihmiset valitsevat yleensä vihansa kohteeksi sen, jota pelkäävät, tai sen, joka on haitaksi heidän omille eduilleen. Joissakin tapauksissa, kuten tässä, he valitsevat ihmisen, joka on näitä molempia.

Kuinka vihalta voi pelastua, kuinka sen saa loppumaan?

Lieneekö oikeaa vastausta olemassakaan?

 

~ ~ ~

Kuiskaus vaihtaa omistajaa, eivätkä yhdetkään korvat ole voineet välttyä uutiselta, joka on vavisuttanut koko kylää vain muutamassa minuutissa. ”Kuulitko jo?” jokainen suu tuntuu sanovan. ”Tänne on ilmaantunut vieras, joku ulkopuolinen.”

Ja niin tosiaan on käynyt. Suokylän rauhaa on saapunut rikkomaan nuori, mitäänsanomattoman näköinen tyttö, joka astelee kyläläisten keskuudessa siniset silmät muita arvioiden. Miten hän on kylään päätynyt, miksi hän on siellä? Jokainen kyläläinen tuntuu kärkkyvän vastausta kuin korppi haaskaa.

Ja kuten on tapana, kukaan ei tietenkään uskalla puhua muukalaiselle. Sehän saattaisi vaikka tehdä jotakin arvaamatonta. Eihän sitä voinut tietää.

Mutta tytöllä on selkeä päämäärä. Hän astelee määrätietoisin askelin kohti kylän laidalla sijaitsevaa, sammalten verhoamaa luolaa. Kuiskinta yltyy tytön astellessa sisään luolaan, ja kuuluupa jostain pieni kiljahduskin. Niin vaimea, että sitä tuskin kuulisi, jos ei varta vasten kuuntelisi. Tyttö kuitenkin raottaa sammalverhoa ja hymyilee sisällä istuvalle tytölle, jonka tapaa ensimmäistä kertaa. Silti tuntuu aivan siltä, kuin hän olisi tavannut tämän pienikokoisen, maailman ahdistaman tytön ennenkin. Siniset silmät kohtaavat nurkassa kyyhöttävän tytön hailakat, pelokkaat silmät. Kumpikin tietää kohtaamisessa olevan jotakin kummallista, erilaista. Sanoja ei silti sanota ääneen, niiden annetaan kietoutua verkoksi ympärille, ja verkon annetaan kiristyä niin tiukaksi, että sanojen on pakko tulla.

”Anemone”, sinisilmäinen tyttö sanoo äänellä, joka kuulostaa enemmän tuulen tuiverrukselta kuin ihmisääneltä. Ja ihme kyllä, Anemone vastaa. ”Kanga”, hän kuiskaa pienen hymyn muuttaessa pelokkaat silmät hiljalleen tuikkiviksi, miltei iloisiksi.

Anemone nousee ylös, ottaa muutaman vaivattoman askeleen ja koskettaa ensimmäistä kertaa elämässään ihmistä tavalla, jonka ei ole tarkoitus parantaa vaan toivottaa tervetulleeksi. Hän kietoo kevyesti kätensä Kangaksi kutsumansa tytön ympärille ja antaa tälle halauksen. ”Sinä siis oikeasti tulit”, hän kuiskaa kykenemättä peittelemään iloista sävyä äänestään. ”Tietysti minä tulin, minähän lupasin sinulle”, Kanga sanoo ja irroittautuu varoen Anemonen otteesta. ”Ja unessa tehdyt lupaukset pidetään poikkeuksetta.” Kangan silmät tuikkivat salaperäisesti hänen puhuessaan. Koko tyttö tuntuu illuusiolta – hänen sanansa ovat kuin arvoituksia, äänensä tuntuu olevan toisesta maailmasta, ja koko olemus on niin salaperäinen, että se miltei ärsyttää.

”Entä oikeassa maailmassa tehdyt lupaukset?” Anemone kysyy ja antaa katseensa harhailla pitkin luolan seiniä. Katsekontakti ei tunnu luontaiselta, onhan hän juuri koskettanutkin toista ihmistä vapaasta tahdostaan. Se saisi riittää. ”Onko niillä mitään arvoa?”

Kanga ummistaa hetkeksi silmänsä ja tuntuu miettivän kuumeisesti vastausta. ”Ei.” Hymy kaartuu uudelleen huulille. ”Ei niillä ole.”

”Miksei?” Nyt Anemonen kiinnostus vasta herääkin. Katse saa luvan palata takaisin Kangan tuikkiviin silmiin. ”Eikö niillä juuri tulisi olla?”

 

Nyökkäys toimii vastauksena. ”Tulisi, vaan ei ole”, Kanga toteaa. ”Oikeassa elämässä ihmisen on niin helppoa esittää jotakuta muuta, kuin mitä todellisuudessa onkaan. Vetää maski naamalle ja hymyillä säteilevää, raivostuttavuuteen asti tuttavallista hymyä. Lupaus karkaa huulilta, ja jos sitä ei pidä, se menettää merkityksensä.”

”Miten se eroaa unista? Miksi unissa tehdyt lupaukset ovat parempia?”

Kangan nauru kuulostaa – jos mahdollista – vielä epätodellisemmalta kuin hän itse. ”En sanonutkaan, että ne olisivat parempia. Ne ovat pikemminkin todellisempia.” Anemonen ilme on hämmentynyt, vastausta odottava. ”Unessa ei näet pysty huijaamaan, siinä ollaan aitoja itsejään. Ja kun ympäristö on epätodellinen, eikö lupaus ole silloin sitäkin todellisempi?” Anemone ei taida ymmärtää sanaakaan Kangan teoriasta, mutta hän nyökkää. Tätä ihmistä hän haluaa miellyttää.

”Kanga”, Anemone maistelee tytön nimeä niin kuin hedelmiä tai marjoja maisteltaisiin. Kanga reagoi sanoihin oitis. ”Niin?” Hänen ilmeensä on viaton ja kalastelee Anemonesta irti jotakin, jota on tullut etsimään. ”Kanga, kerro minulle, oletko sinä sitten todellinen?” Anemone kysyy kysymyksen, joka voisi yhtä hyvin kuulua pienen lapsen suusta.

”Minäkö? Tuskin. Onko kukaan todellinen, oletko miettinyt? Ovatko Suokylän ihmiset todellisia, vaiko vain unta ympärilläsi? Kuka tietää!” Sanojen on kenties tarkoitus olla vain kummallista huumoria, mutta tietämätön Anemone ottaa ne todesta. ”Suokylä on todellinen”, hän puolustautuu. ”Se on olemassa, jotta minä voisin palvella sitä.” Ilme on tuikea ja sanat teräviä. Hän tekee kaikkensa puolustaakseen rakasta kyläänsä.

”Tietysti, tietysti”, sanoo Kanga ja istuutuu tyynesti sammaleilla pehmustetulle kivelle. ”Anteeksi kovasti, ei ollut tarkoitus loukata rakasta Suokylää, ei tietenkään.” Sarkasmi on käsinkosketeltavaa, mutta niin on myös Anemonen tietämättömyys. Nämäkin sanat uppoavat häneen todesta, sillä Anemoneen ei ole asetettu suodatinta, joka erottelisi sarkasmin ja valheiden keskeltä sen, jota kutsutaan totuudeksi.

”Ymmärrän sen kyllä”, Anemone toteaa tyynesti. ”Kuten myös sen, että sinä olet tullut tänne minun unestani, kuten lupasit. Oletko ystäväni tässäkin maailmassa? Muistatko Suokylästä kertomani asiat, ja sen, miten paljon rakastan palvella näitä ihmisiä?” Ja vaikka Anemone ei rakastakaan kyläläisten jatkuvaa auttamista, hän sanoo niin silti, sillä sekin kuuluu hänen toimenkuvaansa. ”Hänellä ei saa olla omaa tahtoa, eikä pienintäkään itsekästä ajatusta mielessään.”

Kanga nyökkää jälleen. ”Muistan”, hän sanoo eleettömästi. ”Ja mihin ystävyytemme olisi kadonnut? Unohditko jo, mitä sanoin unista ja lupauksista? Koen unissa koetut asiat paljon todellisempina kuin tässä maailmassa kokemani asiat. Ja jos olin ystäväsi unessa, olen ystäväsi myös täällä.” Sanat ovat vaikeasti ymmärrettävissä, mutta kerrankin Anemone ymmärtää. Tai ainakin haluaa ymmärtää.

”Mutta täällä se on kiellettyä”, Anemone toteaa. Se tosin tuntuu typerältä ottaen huomioon, että Kanga on kuitenkin tullut tänne asti vain hänen vuokseen. Ja tuskin kuullakseen Anemonelta, etteivät he oikeassa maailmassa saa olla ystäviä.

”Tietysti se on, siksi se tuleekin olemaan hienompaa kuin unissa.”

”Kyläläiset eivät anna sinun olla täällä. He keksivät syyn savustaa sinut ulos.”

Kanga naurahtaa jälleen. ”Sopii yrittää”, hän sanoo huvittuneena. ”Tulin tänne kaukaa tapaamaan sinua, vaikka olisimme voineet tavata toisiamme vain unissa. Luuletko, että annan nyt kyläläisten mielipiteiden vaikuttaa tähän?”

Anemone on eri mieltä. Hän haluaa sanoa sen, huutaa sen lujaa. Mutta häntä on opetettu olemaan ilmaisematta itseään. Anemone nyökkää vaisusti.

Jälleen kerran ollaan tultu tilanteeseen, jossa päätös on tehtävä.

Kun Kanga ensimmäisen kerran ilmestyi Anemonen uniin, hän tiesi, että tässä on ihminen, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä tavalla tai toisella. Salaperäinen, johdatteleva puhetyyli ja ainainen pilke silmäkulmassa tekivät Kangasta vastustamattoman. Sellaisen henkilön, jota tahtoi vain seurata minne tahansa ja toteuttaa jokainen pienikin pyyntö, oli se sitten mikä tahansa. Tunne oli ja on edelleen niin voimakas, että sen tukahduttamiseen vaadittaisiin paljon. Olisiko se paljon sitten kyläläisten kielteinen asenne vaiko Anemonen oma tunne siitä, että hän rikkoo kylän sääntöjä vastaan – se jää nähtäväksi.

 



Courageous heart

Kuten lupasin, niin heti perään uusi osa Parantajan tarinaa! Äskettäin julkaisemani kuvatarinan voitte lukea täältä.

 

 

 

Luku 3: Rajan toiselle puolen (Suokylä, 14.9.2001)
 

Käsi löytää toisen, hymy vaihtaa omistajaa. Olisi mahdotonta kuvitella kahden niin erilaisen ihmisen sopivan toisilleen niin täydellisesti. Jokainen vika täydentää toistaan. Puhe on luonnollista, hymyt ovat aitoja eikä yksikään katse ole merkityksetön.

Naurettava ajatus, että heidät voisi joku joskus erottaa.

Vaan kun kaikki on mahdollista.

 

~ ~ ~

 

 

”Nyt vauhtia!” tuttu, kutsuva ääni kuuluu ovensuulta. ”Meillä ei ole paljoa aikaa, alahan nyt jo tulla sieltä.” Anemone räväyttää vaaleat silmänsä auki, ja luo hätäisen katseen yllään seisovaan Aldreiaan. ”M-mitä...?” hän mumisee unenpöpperöisenä ja pakottaa itsensä nousemaan ylös. ”Meillä on kiire”, Aldreia toteaa selventämättä tilannetta.

”Mihin tässä muka on mentävä?” Anemone kysyy katseensa kiertäessä yhä vauhkona luolan seinämiä. ”En minä saa poistua täältä, etkä sinä saisi olla täällä ilman lupaa. Siitä ei seuraa mitään hyvää!” Aldreia tuhahtaa tympääntyneenä, ja tarttuu yhä säpsähtelevää Anemonea kädestä kiskoakseen tämän mukaansa. ”Ei seuraa siitäkään, jos jäät tänne! Nyt on tosi kyseessä, meidän on kiirehdittävä. Lupaan selittää kaiken matkalla”, hän huudahtaa ja raahaa väkipakolla Anemonen ulos luolasta.

Vaaleat silmät koskettavat katseellaan kaikkea sitä, mitä näkevät. Korkeita puita silmänkantamattomiin, naavaa ja sammalta. Ruskean ja vihreän sävyisiä mökkejä ruohokatoilla, tähdet yötaivaalla kuin vesipisarat. Mitään sellaista Anemone ei ole saanut nähdä sitten syntymänsä, ja nyt hänen on koettava se kaikki yhdessä hetkessä.

Kiireinen Aldreia ei edes heti ymmärrä, ettei Anemone raukka ole saanut koskaan nähdä ulkomaailmaa. Hän hoputtaa ja kiskoo tätä mukaansa, kunnes pysähtyy katsomaan tytön häkeltynyttä ilmettä. ”No?” Aldreia kuiskaa. ”Onko täällä sellaista, kuin kuvittelit?”

Anemone pudistaa päätään, ja antaa tuulen viedä hiukset pois kasvoilta. ”Kauniimpaa.” Aldreia virnistää ja pysähtyy itsekin hetkeksi, ikään kuin kiire olisi kokonaan pyyhkäisty pois paperilta. ”Maailma on kaunis”, myöntää Aldreia ja antaa Anemonen jäädä hetkeksi tutkimaan ympäristöään. Niin kiire heillä ei ole, etteikö tyttö saisi nähdä edes pientä osaa koko maailmankaikkeudesta. Hetken Anemone näyttää niin seesteiseltä – vaaleista, miltei aineettomista silmistä heijastuvat taivaan tähdet, ja huulet ovat hämmentyneisyydestä raollaan. Sitten, ikään kuin nuoli iskisi häneen, hän kääntyy ja alkaa hokea hermostuneena: ”Mutta minä en saa! Niin kaunista kuin täällä onkin, en saisi nähdä tätä kaikkea. Puhko silmäni ja toivo, että ehdin unohtaa kaiken tämän.” Anemone vie ohuet kätensä silmilleen ja painuu lysyyn, ettei vahingossakaan joutuisi katsomaan ympärilleen avautuvaa yötä.

”Pyh, älä nyt hulluja puhu.” Aldreian käsi tarttuu Anemonen omaan, ja nykäisee tytön yhdellä vetäisyllä reippaasti ylös. ”Unohditko jo, että meillä sattuu olemaan kiire?” hän kysyy, vaikka näyttää itsekin aivan siltä, että olisi unohtanut. Aivan kuin kiire olisikin vain tekaistu asia, että sitä ei missään vaiheessa oikeasti ollutkaan.

”Ei”, Anemone kuiskaa vapisevalla äänellä. ”En minä saa.” Läimäys tuntuu voimakkaana hänen poskellaan, se polttelee vielä kauan jälkeenkin. Aldreia pitelee tärisevää nyrkkiään yhä Anemonen kasvojen edessä uhkauksena siitä, että löisi pian uudelleen. ”Minä en ole vielä ikinä lyönyt ketään, enkä varmasti aiokaan enää. Mutta sinä tulet nyt, etkö ymmärrä, miten tärkeää tämä on!” hän sanoo kyynelten alkaessa virrata hiljaa poskillaan. Anemone säpsähtää nähdessään tytön vihreiden silmien täyttyvän kyynelistä. Hän on monesti nähnyt ihmisten itkevän ja parantanut monia, jotka ovat itkeneet vuolaammin kuin Aldreia. Siltikin itkevän Aldreian näkeminen tuntuu epätodellisemmalta, vääremmältä kuin yksikään itkevä ihminen tähän asti. Aldreia on vahva, hän kestää mitä vain. Eivät hänen kaltaisensa tytöt itke.

Anemone, joka ei osaa tulkita ihmisten tunteita, näkee edessään vaan itkevän tytön. Hän ei näe, miten tarkkaan kaikki on suunniteltu, eikä huomaa, miten Aldreia toivoo sisimmässään Anemonen astuvan loukkuunsa. ”O-onko tämä sinulle noin tärkeää?” Anemone kuiskaa, eikä uskalla ottaa askeltakaan kohti tyttöä. Hänen tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, mitä tahansa, joka saisi itkun lakkaamaan. Mutta vaikka kädet osaavatkin parantaa, mitään muuta ne eivät osaa. Tunteita ei voi parantaa, ihmistä ei voi korjata kun se kerran rikkoutuu.

”On”, Aldreia sanoo kyyneltensä lomasta. Hänen tekisi mieli hymyillä, hihkua voitonriemuisena. Anemone suostuu. Hän suostuu, ja minä voitan.

”Minä haluan vain auttaa”, tyttö sanoo totuudenmukaisesti. Se, ketä hän todellisuudessa haluaa auttaa, ei ole Anemone, mutta omien etujensa vuoksi sitä ei kannata sanoa ääneen.

Anemonen katse on kiinteä. Se tuntuu imevän itseensä kaiken, minkä saa irti Aldreian kosteiden silmien vastauksesta. Kuinka monta kiellettyä ajatusta ihmisellä voi olla elämänsä aikana? Kuinka monta sellaista tunnetta, jonka tietää mahdottomaksi, kielletyksi, mutta joka veisi mennessään, jos vain antaisi? Monta.

Kylmän luolan ja ihmisten sanojen vaimentama Anemone tuntee yhden niistä ajatuksista niin voimakkaana ja houkuttelevana, että se saa käden miltei ojentumaan ja etsimään Aldreian oman. Vapaus on yhden pienen liikkeen päässä, yhden kielletyn ajatuksen.

Ja joskus sen ajatuksen on annettava voittaa.

”Mennään sitten.” Anemonen silmät sulkeutuvat yrittäen peittää lauseden aiheuttaman syyllisyyden. Kun ei tarvitse nähdä Aldreian kasvoille leviävää innostusta, ei myöskään tarvitse tuntea sitä pistävää syyllisyyttä siitä, että on tekemässä nyt elämänsä ensimmäistä väärää valintaa.

Eeating my wings to make me tame

(Otsikosta päätellen oon uhrannut elämääni Hellsingille tässä lähiaikoina... Lee, jos luet tämän, niin syytän/kiitän sinua)

 

Hei! Julkaisen sittenkin vielä yhden osan kuvatarinaa ennen kuin taukoilen siitä niin kauan, että saan Saden joskus hankittua. ^^' Tämän jälkeisessä osassa pitäisi siis alkaa taustojen hieman selvitä. Muistattehan muuten lukea myös aiemmat osat, jotta tästä jotakin ymmärtäisi! :'D

 

Lisäksi postaan tänään vielä yhden osan Parantajan tarinaa tämän postauksen lisäksi. En vaan viitsi änkeä kaikkea samaan postaukseen helpottaakseni teidän lukemistanne. Haluan tähän väliin myös kiittää kaikkea tarinastani saamaani palautetta! Ihanaa, että tämä on otettu näin hyvin vastaan ;-; ♥

 

picfic; Vihan tasapaino

 

 

Lilia: *tuijottaa häkeltyneenä korkealla istuvaa tyttöä* El, sinä-... sinäkö siinä?

 

Edriel: Edriel, jos nyt aivan tarkkoja olemme. *hymy* Hei vain, Lilia. Vihdoin tapaamme kunnolla.

 

Lilia: *haukkoo henkeään* Edriel? Edriel Faith?

 

Edriel: Sinähän fiksu tyttö olet.

 

 

Lilia: *sulkee silmänsä järkyttyneenä* Sinunhan pitäisi olla kuollut!

 

 

Edriel: No jopas! On minua monella eri tavalla tervehditty, mutta harvemmin kukaan on suoraan ilmaissut haluavansa minun kuolevan.

 

Lilia: En sanonut, että haluan --

 

Edriel: Minä tiedän. Säästä selityksesi. *vaihtaa asentoaan hypätäkseen*

 

Lilia: Minä en ymmärrä. Miten... kuinka sinä...

 

Edriel: *hyppää alas* Olen yhä elossa, niinkö? Siinäpä onkin hyvä kysymys kysyttäväksi siltä päättäjäystävältäsi.

 

Lilia: Shireiltäkö?

 

Edriel: Helvetti, että sinulla leikkaa hyvin! Häneltäpä juuri. Se tyttö sattui kuulemaan kaiken Damienilta.

 

Lilia: Tiedostan kuulostavani entistäkin typerämmältä, mutta kuka on Damien?

 

Edriel: Hmm? *tuijottaa Liliaa* Oh, aivan, sinähän taidatkin tuntea hänet paremmin Chiónina. Minun mokani! *kuiva naurahdus* No, koska kumpikaan niistä ei satu olemaan täällä valaisemassa sinua siitä, miten jäin eloon, täytynee tehdä se itse. Ota hyvä asento ja pidä korvasi auki. Popcorneja ei ole tällä kertaa tarjolla.

 

 

* * *

 

(Tähän väliin suosittelen niille, jotka ovat koko eloonjäämisprosessin unohtaneet, tämän osan lukemista)

 

 

 

Lilia: Minä säälin Integraa.

 

Edriel: Niinkö? Vaikka vielä hetki sitten olit valmis auttamaan vielä minuakin?

 

Lilia: Minä en tiennyt.

 

 

Edriel: Niinpä, sinä et tiennyt. Entä, jos olisin tehnyt jotakin pahaa sille tyttöystävällesi? Olisitko sittenkin vain todennut, että voi ei, et tiennyt?

 

Lilia: Mikä sinua vaivaa? Eikö riitä, että olet jo tunkeutunut mieleeni, ja syöt sitä hiljalleen? Eikö riitä, että olet ujuttanut järkyttäviä muistojasi minun aivoihini? Mihin sinä tyydyt? *mutinaa* Eikä Avalon ole tyttöystäväni.

 

Edriel: Minä tyydyn sinun kehoosi. Oikeaan ihmiskehoon, joka ei rikkoudu pienestä, niin kuin tämä.

 

Lilia: Entä ne muistot? Miksi minun tarvitsee nähdä niitä? Liittyykö se vain tietoisuutesi siirtämiseen minun kehooni?

 

Edriel: *naurahdus* Ai, ne! Ei, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Tietoisuuteni pysyy toisaalla niin kauan, kunnes mielesi on syöty. Mutta mennäänpä pientä ajatusleikkiä: kuvittele olevasi tylsistynyt ihminen. Kuolettavan tylsistynyt. Sinä voit katsella vierestä omien muistojesi vaikutusta toiseen ihmiseen ja tämän läheisiin, tai vaihtoehtoisesti voit olla käyttämättä tilaisuutta hyväksesi ja jatkaa tylsistymistäsi. Kohta kaksi: arvaa, kumman vaihtoehdon valitsin? *hymy* Ding ding ding, oikea vastaus on jo sanottu!

 

Lilia: Sinä olet hullu.

 

Edriel: Nytkö vasta huomasit?

 

Lilia: Minä en aio luovuttaa. Olen saanut vihdoin ihmiskehon ja oman elämän, ja nyt aiot viedä sen vain, koska... no, enhän minä tiedäkään, miksi teet niin kuin teet. Vaikka tietäisinkin, en aio luovuttaa. Tämä on minun kehoni!

 

Edriel: Sisukas tyttö, pidän sinusta. Arvaa mitä? Minäkään en ajatellut luovuttaa. Ajattelin jatkaa seuraamista sivusta ja odottaa, että murrut. Tällä kertaa popcornien kera.

 

Lilia: Mikset sinä voi vain pysyä kuolleena ja hyväksyä kohtaloasi?

 

Edriel: "Hyväksyä kohtaloani"? Mitä sinä edes tiedät minusta ja kohtalostani? Minä olen itse oma kohtaloni ja päätän siitä, kuolenko vielä vai en. Minulla on vielä tehtävää. On vielä henkilö, jonka vuoksi elää.

 

Lilia: *jähmettyy* E-eh, henkilö? Rakastettuko?

Voi luoja, jos hänellä on erityinen ihminen elämässään, minun on pysyttävä kovana. En saa eksyä säälin tielle.

 

 

Edriel: Rakastettuko? *huvittunut naurahdus* Ehei. Minun maailmassani on vain kaksi tunnetta, eikä niistä kumpikaan ole koskaan ollut rakkaus.

 

 

Edriel: Minä osaan tuntea ainoastaan vihaa ja intohimoa, ja ne tasapainossa muodostavat minut.

 

-----