Päivää (: ♥
Teen nyt vaihteeksi tarina-postauksen, joten jos jaksatte lukea, niin lukekaa toki.
I hope you enjoy this story-posting ! ♥
Sorry, this posting and tsory is only Finnich ! ):
~ Baddly Friends
Istun huoneessani yksin ja katson ikkunasta ulos. Siellä ei ole mitään kiinnostavaa, sataa vain.
Jostain ihmeen syystä en halua tehdä mitään. Kaikki on tylsää. Mikään ei innosta ja kaverit ovat kaikki pihalla. Äh, elämä tuntuu kurjalta ja haluan pois.
Mutta silti jokin asia pakottaa minut jatkamaan tässä maailmassa.
Mutten ole ikäväkseni keksinyt vielä, mikä se asia on. Ehkä pitäisi ryhdistäytyä ja kouluttautua hyvään ammattiin. Jos siis jaksan.... miksi minulle käy aina näin ? Miksei koskaan muille ?
Tai siis, ehkä minusta vain tuntuu siltä. Mutta vaikken saisi hyvää ammattia, minun pitää ainakin ryhdistäytyä. Käydä edes jossain kesätöissä, lopettaa pahat tavat ja hankkia parempia ystäviä.
Tosin jälkimmäiseen en tule pystymään koskaan.
En ikinä voisi elää ilman nykyisiä ystäviäni - ilman heitä moni juttu olisi jäänyt tekemättä.
Ainiin - hehän minulle kaiken pahankin ovat opettaneet.
En joisi, polttaisi tai edes kiroilisi, jolleivat he koskaan sitä olisi tehneet. Elämä on yhtä matkimista, jos suoraan sanotaan. Mutta ehkäpä jatkan silti eteenpäin.
Huokaisen syvään ja huomaan jotain kiinnostavaa ulkona - ystäviäni nimittäin.
Nousen ylös ja ryntään ajattelemattomasti ulos.
Huomaan, että kaikki polttavat. Päätän silti mennä mukaan. En halua jäädä ulkopuoliseksi.
He huomaavat minut, ja huutavat: "Tule tänne arkajalka, vai etkö uskalla tulla ?"
Tiedän, että he ovat ilkeitä minulle, mutta jos sanon sen heille, minulla ei ole enää ketään.
Okei, 15-vuotiaan ei tarvitse enää saada ketään tuekseen, mutta silti.
Olisihan tämä elämä kamalaa, jos kukaan ei koskaan olisi kanssani tai välittäisi minusta. Tosin nuo ihmiset eivät välitä minusta. He vain katselevat minua sen takia, etteivät jaksa liata kauniita, siroja käsiään häätämiseeni. Minusta se jos joku on ääliömäistä.
Jos vihaavat minua, saisivat sanoa sen suoraan, eivätkä kiduttamalla !
Mutta vastaan heille silti: "Olisiko minulla jotain syytä olla tulematta sinne? Luuletteko, että tupakkaa pelkään?" Yritän esittää vahvaa, vaikken sitä olekaan.
"Olisihan sinulla. Et ole polttanut kanssamme melkein kuukauteen, joten ajattelimme, että aloit arkajalaksi näin yllättäen. No tule jo !" he vastaavat, ja minä totta vie tulen.
He tarjoavat tupakkaa, mutten tahdo ottaa. En kuitenkaan sano siitä, vaan otan tupakan.
Olen niin heikko etten uskalla sanoa mielipidettäni, koska he eivät hyväksyisi minua joukkoonsa. Minusta on alkanut tuntua, etteivät he ole oikeita ystäviä - muttei ketään muutakaan ole.
Kun olen polttanut yhden, sanon, etten halua enempää. Mutta mitä vielä - he aikovat polttaa vielä kolme. Itse olen jo todella huonovointinen ja sanon, etten missään tapauksessa ota enää yhtään.
He haukkuvat minua noloksi, ja minusta tuntuu pahalta. Haluan pois ja pian, mutten pääse. He tukkivat tien, ja sanovat: "Jos et polta vielä edes yhtä, et pääse kotiisi." Minun ei auta muuta kuin tehdä työtä käskettyä.
Kun olen polttanut yhden, kuulen seuraavaa: "Juot vielä yhden drinkin, niin saat mennä." Juuri tätä osasinkin jo pelätä. Huudan "Ei!" kauhuissani ja juoksen kauemmas. He saavat minut kiinni ja tarttuvat hupparini huppuun sanoen: "Toimi, luuseri." Mutten halua.
"Ei! Teen mitä itse tahdon, ettekä määrää elämääni.", sanon ja esitän vahvaa yhäkin.
Tiedän, ettei se toimi enää. He tappavat minut, olen siitä ihan sataprosenttisen varma. Hyvästi elämä, kuiskaan mielessäni. Mutta mitään ei tapahdukaan.
Yksi tytöistä yrittää sitoa käsiäni, ja minä rimpuilen. Mutten pääse pois.
"No, juotko, vai haluatko, että sinua pahoinpidellään?" he sanovat, ja pelko kasvaa sisälläni.
He ottavat veitsen taskustaan jo esiin, ja ihmettelen, mistä he sen nappasivat. Yyh, kohta kuolisin. Mutta ei, en minä kuole. He viiltävät kasvoihini naarmun ja se sattuu. En halua sitä, mutta pakotan itseni sanomaan sen:
"Hyvä on. Juon yhden lasillisen. Mutta vain yhden. Päästäkää minut sitten kotiin."
Kun vihdoin pääsin kotiini, olin ihan romuna. En kestänyt enää yhtään tätä elämää.
Halusin uuden kehon. Sellaisen, jossa minua ei enää tunnisteta ja jossa olen cool niin kuin muutkin.
Samassa sain idean - olen aina uskonut uudelleensyntymiseen. Ja jos nyt kuolisin, sieluni etsisi uuden ruumiin. Jebou. Senhän teenkin. Hain veitsen laatikostani ja viilsin sillä käteeni.
Päähänpisto uuden kehon etsimisestä iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja toimin nopeasti. Mutta hei - entä jos ihminen oikeasti lakkaa olemasta eikä voikaan etsiä uutta kehoa ? O-ou, olin jo katkaissut kaikki verisuonet käsistäni. Kuolisin siis pian. Ihan pian. Sitten uusi kroppa odottaa
- vai odottaako ?
~The end ♥
Outo loppu jne mutta tarinan kertoo siis May-tyttö, joka on tuleva nukkeni (;
Malli ei ole päätetty vielä mutta menneisyys on tuo. Tyttö teki itsemurhan 16-vuotiaana, ja on nyt 21-vuotiaan naisen (nimeä en keksinyt) kehossa. Mayn malli on ehdottomasti joku Dal !
Hion vielä tätä suunnitelmaani, se ei ole läheskään täydellinen...
Ja niin, Rimakin on jo matkalla kohti kotia :D ♥
Mutta ei muuta, byebye ! (:
XOXO: Miku-chan & neidit
