I don't want your sugar and spice

Moi!
Ilman sen kummempia selityksiä jaankin teille muutaman tänään ottamani kuvan Haighasta ja Chiónista! Kamerani ilmeisesti pitää Haighasta yhtä suuresti kuin minäkin.
Lisäksi kuvien jälkeen taas uusi osa Parantajan tarinaa!

Aivan, ja tahdon muuten kiittää erityisesti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita. Taidan kirjoittaa nuo kommentit paperille ja ripustaa sen jonnekin, olen niin otettu. ;-;

Ja vielä yksi asia: kirjoitusblogini on taas käytössä! Uskallukseni riittää jälleen, joten aloitan taas tuon uudelleen. Jos kiinnostaa lainkaan, käykää toki kurkkaamassa täältä.
 

 

 

 

Luku 9: Valehtelijoille (Auringon keskus, 19.7.1995)

Eikä maailmassa tapahtunut enää mitään.

Tuuli puhalsi, narulle ripustetut pyykit riippuivat.

Mitään ei tapahtunut.

~ ~ ~

”Sinut on siis häädetty sieltä? Häädetty Suokylästä?” Auringon katse on terävä, nyrkit ovat puristuneet niin tiukasti kiinni, että rystyset ovat aivan valkoiset. Hänen arvokkuutensa rakoilee, jos se olisi konkreettisesti nähtävä asia, siinä voisi huomata pieniä säröjä. Hetken Aurinko tuntuu empivän, lyökö Kangaa poskelle suoralla kädellä, mutta arvonsa muistaessaan hän jättää sen tekemättä. ”Haluan, että sinä sanot sen ääneen. Kerrot minulle, että sinut on potkittu ulos Suokylästä, eikä päästetä enää takaisin. Ja sitten sinä kerrot, kuinka helvetissä olit ajatellut, että pääsemme enää koskaan lähelle sitä tyttöä, kun sinä menit tyrimään tämän operaation.” Meripihkan väriset silmät leiskuvat raivosta.

Keho on nyrkkiin puristettuja käsiä lukuunottamatta pelottavan rauhallinen, ainoastaan leimuavat silmät kielivät suunnattomasta suuttumuksesta.

Vielä pelottavampaa on Kangan rauhallisuus. Hän ei värähdäkään, vaikka Aurinko tivaa häneltä vastauksia muutaman millin päästä hänen kasvoistaan.

”Niin juuri. Minut on häädetty sieltä, peli on sen osalta ohi, the end.” Hän uskaltautuu jopa virnistämään, ja se puolestaan on Auringolle liikaa. Käsi jättää merkkinsä Kangan poskelle.

”Sanoin, että peli on sen osalta ohi, en sanonut, että se olisi ohi.” Ilme vakavoituu, vaikka nykivistä suupielistä näkee edelleen, että häntä huvittaa. Auringon kipinöivä auktoriteetti ei selkeästikään vaikuta häneen ainakaan tämän haluamalla tavalla.

”Katsos, kun minulla on yhä kontakteja. Näkijänä kykenen esiintymään hänelle yhä unissa, ja niin kauan kuin pystyn siihen, meillä ei ole mitään hätää. Anemone on – mitenkäs se nyt sanotaankaan, hallinnassani.” Ilme Kangan kasvoilla on varma, ripsikään ei värähdä.

”Ja me voimme nojata täysin sinun kykyjesi varaan?”

”Kyllä, Aurinko. Me voimme.”

Auringon ilme on epäilevä, mutta hän nyökkää. ”Tehkäämme sitten niin.” Hänen ilmeensä rauhoittuu, ja katse kiertää tutkien Kangaa. ”Entä shakkinappulani? Miten hänen toimensa edistyvät?” Auringon tummat huulet lausuvat sanan shakkinappula äänellä, josta ei osaa sanoa, arvostaako vai halveksiiko hän tätä kyseistä shakkinappulaa.

”Yhtä hitaasti kuin aina.” Kanga virnistää taas. Hammasrivi on tasainen, mutta muutamat hampaat näyttävät tummilta. ”Sinuna en luottaisi niin helposti.”

”Sanot noin vain, koska et pidä hänestä.”

”En maininnut ketään nimeltä, kehotin sinua vain olemaan luottamatta.”

”Mutta kehotuksesi tuli yhteydessä, jossa sen voi yhdistää shakkinappulaamme Aldreiaan.”

”Jos aiot tehdä sen virheen, että yhdistät kehotukseni häneen, niin ole hyvä. Mikä minä olisinkaan sinua estelemään.” Hymy on vähintäänkin ilkeä.

Aurinko sihahtaa hampaidensa välistä, eikä jaksa enää kommentoida asiaa. Hän on jo kauan sitten luovuttanut Kangan ja tämän hankalan, itsekeskeisen persoonallisuuden suhteen. Tämän maailmassa ei ollut johtajia, ei, vaikka Aurinko oli koko ikänsä pitänyt tytöstä huolta ja vaalinut tämän erikoisia voimia. Antanut tämän elää vapaudessa, toisin kuin Kuun voimien omistajan, Anemonen, oli annettu. ”Ala jo mennä siitä”, Aurinko murahtaa, mutta ei jaksa painottaa lausettaan syyttävästi.

* * *

Tyrmän seinät tuntuvat kylmiltä Kangan käsiä vasten. Hän vetää kättään seinää pitkin, tuntee sen viillot ja naarmut sormillaan ja hymyilee. Seinä on aivan kuin kuka tahansa ihminen: kolhittu, satutettu, mutta olemassa. Jokaisella viillolla on merkityksensä.

”Mitä sinä siellä oikein herkistelet?” samettinen ääni kuiskaa pienesti naurahtaen. Puhuja on kiinnittänyt huomiota Kangan pieneen herkkään hetkeen, joka häntä aina odottaa seinää koskettaessaan. Siitäkään huolimatta hän ei koskaan jätä koskettamatta.

”Hiljaa”, Kanga virnistää. ”Anna minun edes yrittää tuntea niitä joitakin, joita te ihmiset kutsutte tunteiksi.” Toinen tyttö alkaa nauraa, ja nauru on kaunis ottaen huomioon sen, että he ovat kymmenen metriä maan alla seuranaan ainoastaan rotat ja toisensa. ”Ja anna minun korjata, että olemme molemmat ihmisiä, sinä tosin joskus hieman vähemmän.” Kanga astuu valokeilaan, antaa tytön nähdä itsensä. Kohtaa tämän pitkät ripset, syvänmustat silmät ja kauniit kasvot. Niin upea.

”Kuule, Kanga. Sinä et ole pelkästään ihminen, vaan myös kamala sellainen”, toinen tyttö hykertelee. ”Koska olet aikeissa kertoa Auringolle, että veljeilet kanssani? Vihollisen kanssa.” Hymy leviää kauniille huulille. Hän sanoo sanan vihollinen aivan kuin ei olisi laisinkaan pahoillaan ollessaan sellainen; päin vastoin. Kuin hän olisi ylpeä.

”Kerron hänelle olevani jalka kahdessa maailmassa heti, kun sinä kerrot siskollesi, että hän on turhaan aikeissa peittää yhteisönsä. Sinussa ei ole enää mitään pelastamista.”

”Voi Kanga rakas, olet ihan hirveä. Mitähän Aurinko tykkää, kun kuulee, mitä sinulla on meneillään hänen vaivalla vangitsemansa panttivangin kanssa? Hänhän inhoaa minua niin syvästi, voi.” Tyttö hymyilee samaa julmaa hymyä, mitä Kanga oli hymyillyt aiemmin, mutta paljon viehkeämmin ja vähemmän irvokkaasti.

”Hän pitää kuulemastaan varmasti aivan yhtä paljon kuin Aldreia tulee pitämään siitä, että hänen siskonsa ei ole liikauttanut eväänsäkään pelastuakseen ja palatakseen takaisin Suokylään. Puhumattakaan siitä, että Aldreia sai tietää sinun olevan Kuu vasta, kun Aurinko päätti ystävällisesti kidnapata ja vangita sinut.”

”Aldreia on niin suloinen. Valmis tekemään mitä tahansa puolestani, valmis tappamaan sen suloisen parantajatytön.”

”Minä aion ehtiä ensin.”

”Miksi helvetissä?” Tyttö siristää silmiään. ”Anna hänen onnistua.”

”Ja osoittaisin kyvyttömyyteni? Älä luulekaan.”

”Sinä olet vielä suloisempi kuin Aldreia. Valmis kuolemaan Auringon puolesta. Minä kun luulin, ettet olekaan mikään komenneltavissa oleva sylikoira kuten siskoni on.” Äänensävy ei ole enää ilkikurinen, hyväntuulisuus on vaihdettu totuuteen.

”Callistra, lakkaa vertaamasta minua Aldreiaan. En ole kuten hän, en tee kaikkeani jonkun puolesta. Satun vain olemaan lojaali Auringolle.”

”Eikös se ole sama asia?”

Kanga ei vastaa, painaa vain päänsä alas kuin häntä olisi lyöty.

”Ja varsinkin, kun palaat lojaaliudestasi huolimatta aina minun syliini rakkautta hakemaan. Päätä jo, ketä rakastat.” Callistra ei uskalla hymyillä.

”Sinun maailmassasi ei siis ole vaihtoehtoa, jossa olen Auringon alainen, tapan Anemonen hänen käskystään ja olen silti rakastunut sinuun?”

Nyt on Callistran vuoro olla hiljaa. Hän sulkee silmänsä, jottei silmienkään tarvitse vastata. Ajatuksiin tulvii kuvia Kangasta hänen edessään, hymyilemässä kieroa, tyypillistä hymyään ja painamassa päänsä tämän syliin. Keho värähtää, kun se muistaa, miltä Kangan kosketus tuntuu. Sanat kirpoavat huulilta ennen kuin mieli antaa niille lupaa: ”Rakastan sinua.” Kanga naurahtaa. Se ei ole hänen haluamansa vastaus, mutta se on vastaus, ja tällä kertaa se saisi luvan riittää.