Rakkautta vain

 Hey ❤️

Pieni tuore teksti Wilhelmistä!

SV: veri, mainintoja pahoinpitelystä

Verta putoilee valkoisille varpaille. Suussa maistuu metalli. Jotain on rikki, tällä kertaa lopullisesti.

Julius on hereillä. En muista, milloin olen viimeksi herännyt ennen häntä. Hän ei koskaan lähde sängystä, koska tietää, miten paljon pelkään herätä yksin. Hän odottaa siinä vaikka tuntikausia voidakseen olla ensimmäinen asia, jonka näen, kun herään.

Jossain kuuluu vaikerrusta. Valkoinen matto peittyy pisaroihin.

Juliuksella on pitkät, tummat ripset ja maailman lempein katse jopa nukkuessaan. Vuodet ovat koskettaneet häntä häviävän vähän. Olemme viettäneet yhdessä yli vuosikymmenen, ja hän on silti siinä yhä siloposkisena ja herttaisena kuin pieni poika. En tahdo herättää häntä, on harvinaista, että näen hänet näin suojaamattomana.

Haluaisin mennä lähemmäs. Niin lähelle, että limityn. Tahdon hukkua hänen sydämensä sykkeeseen, antaa sen sekoittua omaani ja unohtua. Kun hän avaa silmänsä, hän avaa ne rennosti räpytellen eikä nopeasti ja hädissään kuten minä.

”Huomenta, rakas. Miten sinä olit jo hereillä?”

Suukotan Juliusta nenänpäähän. Hänen hymynsä valaisee koko huoneen.

”En tiedä. Ei nukuttanut. Katselin sinua.”

”Niinkö…” Julius tarttuu minua niskasta ja vetää pehmeään suudelmaan. ”Oliko kivaakin?”

”Joo. Nautin siitä, mitä näin.”

”Vai sillä tavalla…”

Julius sieppaa minut nopealla otteella päälleen. Kikatan, kun hän kietoo molemmat kätensä ympärilleni ja pakottaa minut pysymään aloillani. Hän painaa helliä suukkoja kaikkialle, minne ylettää.

Pieni rakki huoneen nurkassa. Tuskin ihminen ollenkaan.

Sävähdän yllättäen. Julius huomaa sen heti ja tarttuu molemmin käsin kasvoihini.

”Mikä on, kulta?”

”En tiedä. Mielessäni vain pyörii asioita tänään.”

”Asioita?”

Hiljaisuus antaa hänelle vastauksen.

”Voi, rakas…”

Kieltäydyn katsomasta Juliusta silmiin, mutta hän pitää minut silti aivan liki.

”Kuulehan. Kai sinä tiedät, että minä olen valinnut olla tässä? Ei ole mitään hätää. Siitä on monta vuotta. Katso minuun.” En katso. Julius silittää kiehkuroitani korvan taakse. ”Sinä olet maailman kaunein ihminen.”

Yritän painaa pääni hänen rinnalleen, mutta hän pakottaa minut pysymään siinä. Kun kohtaan hänen katseensa, huomaan täriseväni. Juliuksessa on pelkkää hellyyttä. Hänen kätensä jää poskelleni.

”Ymmärrätkö? Olen tässä. Kaikki on hyvin.”

Nyökkään. Sydämeni hakkaa rauhallisemmin, kun hän on siinä ja katsoo minuun silmillä, joissa ei ole kytenyt päivääkään viha.