Parantajan tarina, luku 17

Parantajan tarina

Luku 17: Koti

Caius: *hoipertelee huohottaen* Helvetin helvetti. Minä en voi mennä minnekään. Minä... minä kusin kaiken Näkijän kylässä. Helvetin Kanga, olisi pitänyt tajuta, että siihen kakaraan ei voi luottaa.

Caius: Minun perheeni... Vieläkö he odottaisivat siinä talossa, jonka jätin niin kauan sitten, etten enää muistaisi jokaista halkeamaa vanhoissa ovenpielissä?

Caius: *hengittää syvään* Äiti, isä... Isoveli. *nielaisee* Ei, minun pitää ajatella selkeästi. Maailma pyörii. Olen kivuissa. Minun täytyy päästä paikattavaksi.

Caius: Ei ole paikkaa, jonne mennä. En voi mennä takaisin kyliin, mutta en voi mennä kaupunkiin tämän näköisenä. Kaikki alkaa purkautua.

Caius: *tärisee* Minä en tule saamaan näkijän voimia. Minä en tule saamaan mitään.

Caius: Siitä on kauan, kun avioiduin Annelisen kanssa. Miltei kymmenen vuotta. Kaiken tämän ajan olen odottanut ja odottanut, ja nyt tilaisuuteni meni yhdessä sekunnissa.

Caius: Minä en voi palata kotiin. En voi.

Caius: Minä sain vain tämän yhden mahdollisuuden olla jotakin. He eivät katsoisi minuun enää.

Caius: He ovat aina nähneet vain isoveljeni.

Caius: Hänet, joka piinaa ajatuksiani joka ikinen päivä, jonka elän.

Caius: En vieläkään tiedä, ajatteliko hän aina kuten vanhempamme - että minä olin hänen alapuolellaan. Ehkä minä vain oletin niin. Hän oli aina vanhemmillemme kaikki, minulle ei jäänyt sijaa.

Caius: Hän ei jätä minua rauhaan. En saa rauhaa niin kauan, kun olen näkymätön.

Caius: *vaikertaa* Kunpa sinä jo jättäisit minut rauhaan...

* * *

Toisaalla

Aldreia: Minä jäin hänen viereensä. Lupasin, että niin ei kävisi, ja silti minä jäin.

Löysin itseni Annelisen luota yhä vain uudelleen ja uudelleen.

Annelise, joka yritti aina ylläpitää kulisseja, oli edessäni paljas ja avoin.

Hän ei paennut katseeni alta.

Hän pysyi siinä, laskevassa auringossa, ja minä tunsin itseni naiiviksi ajatellessani,

että haluaisin pitää hänet aina,

aina, aina.

Minä tiesin, että hän halusi minulta kaiken kokemamme jälkeen yhä samaa.

Ei pelkkiä helliä huuliani hänen omillaan, ei pelkkiä katseitani kaikkialla hänessä.

Hän halusi verta.

Parantajan verta. Viattoman Anemonen.

Olinko todella valmis menemään niin pitkälle hänen vuokseen, ja kuka minä olisin, jos menisin?

* * *

Seuraavana päivänä

Aldreia: Anteeksi, että kiskoin sinut niin äkkiä vuoteesta. Tiedän, että olet vielä heikkona siitä, mitä Kangan kanssa tapahtui.

Anemone: Ei se haittaa. *hymyilee* Minulle tekee hyvää jaloitella välillä.

Anemone: Mitä näytettävää sinulla oli?

Aldreia: Meidän pitää kulkea vielä vähän matkaa.

Anemone: Olen sinusta todella ylpeä, Aldreia. Olet jaksanut johtajana hienosti.

Anemone: Kyllä me vielä saamme siskosi takaisin.

Aldreia: Kiitos, Anemone. Sinä olet aina yhtä ajattelevainen.

Anemone: Olen vain ylpeä sinusta. Olet tehnyt hyvää työtä ja pitänyt kylämme elinvoimaisena.

Anemone: Se, mitä Kangan kanssa tapahtui...

Aldreia: Minä tietenkin kannan siitä täyden vastuun. Minun olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt ymmärtää, miten monesta asiasta Annelise on valehdellut minulle.

Anemone: Ei se ollut vikasi.

Aldreia: *vääntelee käsiään* ...niin.

Aldreia: Minä vain...

Aldreia: Olen niin pahoillani.

Anemone: Pahoillasi?

Anemone: Mistä?

Aldreia: Siitä, että sinä et palaa enää koskaan kotiin.

* * *