Yvonnelle metsä ei tee mitään. Hän saa kulkea vapaasti, sillä hänellä ei ole enää mitään, mitä hänen sydämensä haluaisi. Hänen poikansa ivaa häntä koko olemassaolollaan ja se, jota hän on menossa tapaamaan, ei enää käännä katsettaan häneen. Kuiske voimistuu, supina täyttää oksiston, mutta Yvonneen korviahuumaava laulu ei tehoa. Metsä vain leikkii. Se tietää jo, ettei häntä voi enää saavuttaa.
Kun Yvonne saapuu paikkaan, jossa puut väistyvät taivaan tieltä paljastaakseen kaistaleen tähtien täplittämää ikuisuutta, hän pysähtyy. Metsä hiljenee hänen kanssaan. Laulu lakkaa. Puiden lomasta lähtee liike, verkkainen ja epäinhimillinen. Puun kaarna liikkuu, irtoaa itsestään, tulee toiseen muotoon, kunnes Yvonnen edessä seisoo miehenkasvoinen olento.
Olennon kasvot ovat jähmettyneet kuin ne olisivat vielä osa puuta, pelkkää liuskoittunutta kuorta. Kapeita kasvoja kehystävä parta sekä pitkät hiukset ovat haurasta, rinnuksille laskeutuvaa naavaa. Metsä on ottanut vallan miehen vartalosta; siitä on mahdoton erottaa, mistä luonto alkaa ja mihin ihminen loppuu. Miehen pitkä käsi kurottaa kohti Yvonnea, sormien päät ovat terävät ja tummat. Ihmisyys on enää vain himmeä muisto olennon olemuksessa.
”Helith”, olento lausuu äänellä, joka on tummempi kuin taivas. Hän avaa sammalenvihreinä hehkuvat silmänsä katsoakseen kuunvalossa kylpevää Yvonnea. ”Siitä on pitkä aika, kun me olemme tavanneet näin.”
“Rakkaani, sinusta on tullut tunteikas. Edellisestä kerrastamme ei ole lainkaan niin kauan.”
Kuunvalo saa Yvonnen punaiset hiukset näyttämään todellista tummemmilta. Kiharapuro selässään soljuen hän tiputtaa huivinsa ja astelee lähemmäs olentoa. Yvonne painautuu vasten tämän kehoa, kurottaa sormensa puunkuoren peittämille poskille. Yvonne sallii itsensä sulkea silmänsä ja suudella olentoa. Hetken suudelma tuo vain väsyneen kipeitä muistoja hänen mieleensä. Yvonne muistaa ajan, jolloin miehen huulet kuuluivat ihmiselle. Suudelma syvenee, muuttuu muistutukseksi siitä, ettei se aika tule haluamalla takaisin. Yvonne vetäytyy hitaasti irti kosketuksesta ja kohtaa sammalsilmät aivan läheltä. Miten hän rakastikaan niitä niiden ollessa vielä ihmiskasvoissa.
”Sinun täytyy olla epätoivoinen tullaksesi luokseni.”
”Minä en ole tuntenut epätoivoa vuosikymmeniin kiitos sinun, Kaarna.”
Miehenkasvoinen sävähtää nimeä.
”Siksikö minua vielä kutsutaan kylässä?” Ilme kaarnakasvoilla pehmenee. ”Hyvä. Oikeaa minua heidän ei tarvitsekaan muistaa.”
Miten mielenkiintoinen tarina! Aivan ihana! Yvonne on niin ihana nukke ja oli tosi mielenkiintoista lukea hänestä ja Kaarnasta❤️
VastaaPoistaIhana! <3 Yvonne ja Kaarna ovat tarinastani Lumo. c: Musta ois niin kivaa editoida toi koko kässäri joskus, oon nimittäin jonkin verran uudistanut kuudessa vuodessa juonta ja lorea. Yvonne ja Kaarna ovat kylläkin pysyneet yhtä surullisina kuin aina </3 Kiitos paljon mielenkiinnosta mun kirjoituksiani kohtaan, se merkitsee mulle aina tosi paljon!
Poista