~ The story of Bour-san

Hello~ ♫ !
Päätin nyt kirjoittaa vielä pikaisesti ennen Riman tuloa yhden tarinan, joka tuli tässä mieleen ja koin sen tarpeelliseksi laitettavaksi tänne... lukekaapa siis jos teitä kiinnostaa~ Hahmo, joka tarinaa kertoo, on siis yksi vähänaikasitten keksimistäni hahmoista, Bour.




The sadly lemone~
Istun yksin keittiössäni ja mietin syntyjä syviä. Miksi elämä aina riepottelee niitä heikoimpia yksilöitä ? Otan jääkaapista vaivihkaa yhden sitruunan ja ajattelen näin: " Jos sitruuna eläisi, kertoisin sille kaiken... mutta misken voisi kertoa sitä sille siltikin ? " Tämä pähkähullu idea kehkeytyy päässäni ja tsadam : alan kertoa sitruunalle surujani. "Niin, ja silloin, rakas sitruuna... niin, ymmärrän hyvin surusi", selitän. Sitten ajattelen, ettei surujen kertominen riitä. Pitäisi kertoa KAIKKI, alusta asti. Ikäväkseni totean, että näin on siis toimittava.... no, hyvä on, kerrotaan sitten.

Oli kaunis torstainen aamupäivä. Äitini istui nojatuolissaan ja kurkisteli ulos. Olin vasta kaksi vuotta, juurikin tänään täyttänyt. Tiedän, mitä äiti odotti. Hän odotti isää palaavaksi ulkomailta. Tiesin, että isä ei palaisi - minulla oli jo silloin kykyjä. En ollut koskaan nähnyt isääni, joten minulle olisi ihan sama, vaikkei hän tulisikaan. Yht'äkkiä äiti säpsähti ja hyppäsi ulos nojatuolistaan. Hän juoksi avaamaan ulko-ovea ja alkoi itkeä sydäntäsärkevästi. Tiesin ihan hyvin mitä mustapukeiset miehet olivat hänelle sanoneet - tai siis tulleet sanomaan. Surullista äidin kannalta - ei ollenkaan omalta kannaltani.

Äiti sulki oven hitaasti ja raahusti yläkertaan, josta minä olin seurannut tilannetta. Äiti lysähti hiljaa sängylleen ja itki. Minä tassuttelin lapsen jaloillani hänen luokseen ja nykäisin häntä hihasta sanoen: "Minä tietää." Äiti vilkaisi minuun päin kuiskaten: "Voi Bour-san... et voi tietää, kultaseni. Isä... isä on.....", äiti aloitti, ja minä jatkoin: "...kuollut. Johan minä sanoi: minä tietää." Äiti alkoi nyyhkyttää yhä surullisemmin, ja yritin parhaani mukaan lohduttaa häntä.

Äiti katsoi minua syvälle silmiini omilla, itkuntäyttämillä, kiiltävillä ja keltaisilla silmillään. "Bour-san, jos tiedät kaiken, tiedätkö, mitä tapahtuu ihan pian? Kerro, kultaseni, haluan tietää KAIKEN !!", hän huusi minulle. Sanoin tyynen rauhallisesti: "Minä tietää, että sinä lyödä minua. Minä miltei kuolla ja minä matkaa pois. Sinä rakastaa minua liikaa, ja siksi lyö. Se olla totuus." Äidin silmät välähtävät vihasta ja tuskasta, ja tiedän, että osuin oikeaan. Äiti lyö minua poskeen kevyesti ja huutaa: "Mikä sinäkin olet olevinasi ?! Tiedät mukamas 2-vuotiaana kaiken ja olet äitisi lellikki... pois silmistäni, Bour-san !"

Myöhemmin, kahden kuukauden päästä, minut viedään lastenkotiin. Äiti ei voi huolehtia järkytykseltään ja ylisuojelevaisuudeltaan ( tai oikeastaan ylisuojelevalta rakkaudeltaan ) minusta. Tiesin tämän kokoajan. On pian joulu, ja vuosikin vaihtuisi. Oli joulukuun 6. päivä. En odottanut joulua, koska en saisi mitään tässä kodissa. Tiesin jo nyt, että kun täyttäisin 12, karkaisin ja kuolisin. Pelkäsin sitä, mutta uskoin, että se ei olisi totta lainkaan, kuvittelisin vain kaiken.

Nyt, taas jälleen kerran hypätään aikaa ja ollaan hetkessä, jolloin täytän 12 vuotta. On siis kulunut kokonaiset 10 vuotta siitä, kun minut raahattiin tähän h3lv3ttiin. Tai ainakin siltä se minusta tuntuu - en saa tehdä mitä haluan, käyn kotikoulua ja en ole yhteyksissä vanhempiini - ja lisäksi minulla on kyky nähdä tulevaa. En muista sitä, mitä olin 2-vuotiaana nähnyt: täytän 12, karkaan pois ja kuolen onnettomuudessa. Kävisiköhän pian niin ?

Itseasiassa kyllä. Huoneeni ikkunaan kolkuttaa ventovieras poika. Avaan varovasti ikkunan ja poika sanoo: "Hyvää iltaa, Bour-san. Olen... tai mitä merkitystä sillä oikeastaan on ? Ei mitään. Lähtisitkö sinä, Bour-san, kanssani ulos nyt ?" Olen ihan sanaton, ja kuiskaan: "Kuka olet? En tunne sinua, joten en lähde. Minua on kielletty lähtemästä tuntemattomien mukaan, joten en varmastikaan lähde mihinkään !!" Poika nauraa ja sanoo: "Huomaan, että sinut on kasvatettu ylisuojelevassa perheessä. Tai lastenkodissa, jos ollaan tarkkoja. Bour-san..." Nyt vasta tajusin jotain merkittävää ja ilmaisen sen myös: "Sinä, kuka oletkin, kutsut minua oikealla nimelläni. Kaikki muut sanovat minua nimellä 'Bou'. Mistä tiedät ihan oikean nimeni ?!" Poika hymähtää, ja vastaa vain: "Minä vain tiedän. Ja kyllä, jos oikein osaat 'tietää', sinä hoksaat, kuka oikeasti olen. Lähde mukaani ja luota minuun, ole kiltti!"

Ja näinhän tässä nyt sitten kävi: lähdin ventovieraan nuoren miehen mukaan keskellä yötä - kaupungille. Poika etsii kauniilla smaragdinvärisillä silmillään jotakin, mutten tajua, mitä. Yht'äkkiä hän sanoo kuin seinään: "Juostaan." Tottelen, ja huomaan pian juoksevani suoraan autotielle. En ehdi pysähtyä, auto ajaa ylitseni. Hetken ajan tunnen kipua, ja muistan oman ennustukseni: 12v, karkaa, kuolee = minun kohtaloni. Kuulen hälinää ja autoa ajanut mies tulee tutkimaan vointiani. Yritän sanoa "Olen kunnossa", mutta kehoni ei tottele. Huomaan, että irtaudun kehostani. Tajuan vasta nyt, että olen kuollut. En näe sitä nuorta kaunissilmäistä poikaa yhtään missään, ja tajuan, kuka hän oli. Hän oli.... hän oli..... hei, miksi kertoisin sen sinulle ?!

Lopetan kertomisen siihen ja huomaan, että sitruunasta vuotaa vettä. Tajuan, että se on surullinen. "Sellainen oli tarinani, oi sitruuna", sanon juhlallisesti ja vien sitruunan takaisin jääkaappiin. Unohdinko jo sanoa, miksi olen ns. "elossa" vaikka kuolin 8 vuotta sitten ? No mutta hei, miksi sanoisin sen - silloinhan tästä tarinasta tulisi ihan yksitoikkoinen eikä kenelläkään olisi mitään, mitä odottaa !! ♥

----END----

~ Sellainen tarina tällä kertaa. Bou on siis Dal Joujou, ja ostan hänet luultavasti ensivuonna. En kerro kaikkea hänestä, koska kuten Bou asian ilmaisi: sitten ei olisi mitään, mitä odottaa !

~~ Rima on siis tiistaina meillä, ja saatte keskiviikkona pienen kuvatarinan hänen tulostaan. Siihen asti bye-bye ! ♥

XOXO: Miku-chan & neidit