Story : The Killer ~

x The Killer x

Tarrauduin kiinni häneen. Tunsin hänen sydämensä sykkeen ihan lähelläni.... minulla oli ikävä tunne, että menettäisin hänet vielä joskus. Se olisi kamalaa. Tiesin, että hän pelkäsi - aivain niin kuin minäkin. Oli sota, eikä sitä voinut tietää, milloin joku ampuu. Rukoilin joka ilta, ettemme kuolisi, vaikken uskonutkaan Jumalaan. En tahdo, että minulle tärkein olento kuolee, mutten myöskään tahdo kuolla itse - tiesinhän, että silloin tuo tärkeä olento surisi itsensä miltei kuoliaaksi.

Olimme lähekkäin, ja ajattelin kaikkea sitä kamaluutta, missä elimme. Sitten kuulin laukauksen äänen. Ikäänkuin vaistomaisesti irrottauduin rakkaasta ystävästäni ja väistin luotia. En ajatellut mitään. Sitten yhtäkkiä havaitsin, mihin luoti oli osunut.... ja se sai minut murtumaan.

xxx

Vuosi myöhemmin...~

En uskonut itsekään sitä, mitä olin juuri tekemässä. Silti askeleeni johtivat päättäväisesti suureen saliin, johon pieni koulu oli kokoontunut. Paljon lapsia. Pieniä, suloisia, herttaisia, viattomia. Sellaisen käsityksen olin saanut lapsista - enkä millään tahtonut särkeä sitä kaunista idylliä. Kaikki lapset lauloivat jotain tuntematonta virttä, ja näyttivät iloisilta. Opettajat hymyilivät iloisina katsellen lasten laulua. Oli todellakin surullista rikkoa tämä kaunis näky. Tee se, Ronja. En olisi tahtonut. Mutta... Hän on uhannut tehdä minulle jotain hirveää, jos en totthe. J-Johtaja.... En tahdo tappaa näitä lapsia. En ymmärrä! Samassa näin hirveän mielikuvan, ja se sai minut muuttamaan mieltäni. En tahtonut kuolla, en varmasti! Kiltti tyttö, Ronja~ Ethän tahdo kuolla ? Pudistin päätäni. Hyvä. Tee se~ Sain kylmiä väreitä, kun ajattelin, että joutuisin tappamaan nämä kaikki lapset. En ollut koskaan ennen tappanut edes eläintä. Johtaja, enkö voisi edes harjoitella ennen tätä? Anna minulle eläimiä... En tahdo aloittaa lapsista! Kuulin johtajan nauravan. Se oli merkki siitä, etten ainakaan saisi harjoitus-eläimiä. Ronja, tämä on sinun harjoituksesi~ Kun kuulin sen, minä tunsin hirvittävän tunteen - jos tämä oli harjoitus, millaista ihan oikea työni olisi ?

Puristin veistä kädessäni, ja hivuttauduin hiljaa saliin. Kukaan ei huomannut minua. En tiennyt, mitä tehdä, en ollut koskaan ennen tappanut. Sitten vain huitaisin epävarmasti yhtä lasta veitsellä. Tiedän, se oli epämukavaa, mutta lapsi ei kuollut heti. Pian kaikki huomasivat minut, ja hups, kohta huomasin hypänneeni roikkumaan suureen, katossa roikkuvaan lamppuun. Tyttöseni, pakeneminen ei ole oikea tapa ratkaista asioita~ Tiesin sen. Näin tytön kituvan lattialla, ja hyppäsin lampusta tämän päälle. Tiedät varmaan, miten siinä kävi.

Viidentoista minuutin päästä huohotin lattialla verta vuotaen. Se oli kamalaa. Melkein yhtä kamalaa, kuin ystäväni kuolema.... Mietin, että pian joku löytäisi minut lattialta ruumiiden seasta, veisi minut vankilaan ja hirttäisi minut näin monen ihmisen murhaamisesta. Mutta.... eihän minua viimeksikään hirtetty. Ei kukaan epäillyt minua ystäväni kuolemasta. Kaikki vain lohduttivat, mutta kukaan ei aidosti surrut sitä. Sitten... sitten Johtaja puhui minulle ensimmäisen kerran. Hän auttoi minut selviämään siitä hirveästä tapauksesta. Minun täytyisi kai kiittää Johtajaa - mutta kuinka minä voin, enhän minä edes tunne häntä ? Ja vastalahjaksi siitä, että hän auttoi minut taas jaloilleen, minun tulee tappaa hänen mielikseen. En voi sille mitään, minun on vain pakko.

Kas, sinähän teit sen ~ Olen kovin yllättynyt, luulin, että kieltäydyt. Täytyy sanoa, että onnistuit oikein hyvin~ Minä tosin olisin tappanut paremmin... Tunsin raivon sisälläni. En voinut sietää tuota tyyliä puhua minulle ! Hhhmph. Jos kerran olet niin paljon parempi tappamaan, niin mikset sitten tappanut?! Taas hän nauroi. Vihaan myös hänen nauruaan, se saa minut aina pelkäämään hänen seuraavia sanojaan. Ronja, nyt ei ole kysymys taidoista~ Sinun pitää oppia nauttimaan tappamisesta. Ja se vaatii monta yritystä - sekä paljon ihmishenkiä. Kun osaat nauttia siitä, se sujuu helpommin, ja saan paljon enemmän ruumiita~ Inhottavaa. Johtaja leikkii ihmisillä, aivan, kuten sätkynukeilla. Ihmisten henki ei kai merkitse hänelle mitään. Se on asia, johon olen jo vuoden aikana tottunut. Vielä tuolla hetkellä kuvittelin, että jouduin tappamaan enää noin muutamia kouluja, mutta voi, kuinka väärässä olinkaan...

xxx

Puolen vuoden päästä...~

Ei. Ei. Ei. En varmasti tee tätä. En pysty, en pysty, en pysty ! En vain kykene tekemään tätä tehtävää. Vastasyntynyt lapsi. Onnellinen äiti. Liian onnellinen. Jos tuon onnen särkee, jäljelle ei jää mitään. En halua tehdä sitä, en halua ! Olen oppinut, että jos onnen rikkoo, se hajoaa palasiksi - palasiksi, jotka valuvat viemäriin. Kun niitä yrittää ottaa viemäristä keinoilla millä hyvänsä, saa aikaiseksi yhä enemmän epätoivoa. Ja epätoivo....

Katson lasta ja äitiä hiljaa ikkunasta. Johtaja sanoi minulle vain : "Seuraava tehtäväsi onkin pahin kaikista. Se kertoo minulle, oletko jo kypsä siihen. Jos olet, voin alkaa valmistelut. Ronja, mene sairaalaan. Sieltä saat valita yhden onnellisen äidin ja lapsen~ Ole hyvä ja tapa se lapsi.... Sinulla on vuorokausi aikaa tehdä se. Muista, että tarkkailen sinua..." Tunnen olevani jotenkin viallinen, kun minua käytetään hyväksi tällaiseen. Aikuisten ihmisten tappaminen on ihan kivaa, mutta lasten... en tule koskaan pitämään siitä. Mutta jos mielin pitää kiinni tästä hauraasta elämästä, minun on tapettava tuo vauva. Sekunnin murto-osassa päätän, että teen sen nyt, ja rikon lasin. Äiti säikähtää ja vauva alkaa itkeä. "Apua!" äiti huutaa. Silloin muistan menetyksen tuskan, ja peräännyn. Juoksen lähimpään pensaikkoon. Tärisen. Pelkään Johtajan seuraavaa siirtoa.

Etkö teekään sitä, Ronja? En voi sanoa mitään, en tehdä mitään. Olen niin järkyttynyt ja peloissani. Muistot ystävän kuolemasta tulivat taas mieleeni. Vai niin...~ En siis ole vieläkään saanut sinusta tappajaa. Olen hyvin pettynyt sekä itseeni että sinuun. Ronja, jos et nyt tapa sitä vauvaa, tiedät, mitä teen~ Minulle on aivan sama, mitä hän tekee. En tapa sitä lasta, en, vaikka hän repisi minulta silmät päästä. Selvä, Ronja. Et siis tapa sitä?~ Selvä, selvä... itsepähän kerjäsit.

Herään vasta, kun aamu nousee. Tunnen oloni hyvin kuolleeksi. Kun katson käsiäni, näen pelkkiä luita. Minulla on yhä vaatteet, mutta... minun ihoni, sisälmykseni ja sydämeni on kaikki revitty pois. Jäljellä on enää luita, sekä pääni. "Sydämeni! Missä minun sydämeni on?" kuiskaan hädissäni. Tiedän kyllä, mitä on tapahtunut. Johtaja teki tämän. ja vei sydämeni. Luultavasti hän käyttää sitä kiristyskeinona tulevia tehtäviä varten... Elämäni tulee olemaan helvettiä, tiedän sen nyt varmaksi. Kuulen vain Johtajan kuiskauksen: Pakene vaan, Ronja - pakoon et silti pääse... Sydämesi on hyvässä tallessa... se odottaa, milloin tulet hakemaan sen...~ En silti uskalla vielä liikkua.... Minä pakenen lähimpään taloon ja pyydän yösijaa, heti, kun vain jalkani toimivat... juoksen vaikka maailman ääriin ilman sydäntä ja päänmäärää - kunhan en vain koskaan joudu kohtaamaan Johtajaa kasvotusten...

xxx

LOPPU(KO)?

HUH, vihdoinkin valmis. Tuo oli siis Ronjan, tulevan MH-nukkeni tarina (: Kommentoikaa mielipiteitänne! ~ Ronja tulee muuten olemaan tuo nukke :

Rakastan sitä~ ♥

XOXO : Miku_6