Plastic Dream: Rikkinäiset jumalat: luku 12

Heips!

Nyt on ollut kyllä prioriteettilistalla aaaivan kaikkea mahdollista muuta kuin kuvatarinan tekeminen. Toivottavasti siellä on vielä ihmisiä, jotka muistavat, että tämä on olemassa x) Päätin jo ihan kuvatarinan alussa, että en ota tästä turhia paineita ja teen sitä silloin, kun itselleni sopii. Eilen oli kuvatarinafiilis, siispä kirjoittelin jatkoa!

Muistinvirkistyksenä edellinen osa!

* * *

Rikkinäiset jumalat: luku 12

Tyttö päätyhuoneessa

Päätyhuoneeseen ei saanut mennä, mutta silti me ajattelimme sitä aina, kun pääsimme kulkemaan käytävillä. Ovi oli visusti lukittu, mutta me kuulimme huudot kaikesta huolimatta.

Joskus huudot kävivät sietämättömiksi. Meille ei koskaan selitetty mitään. Nyt minä ymmärrän miksi. Se, joka huoneessa huusi, oli minun paras ystäväni.

Eden, tyttö, jonka Efraim vei kostoksi hänet pettäneeltä naiselta.

* * *

Kului viikko. Me jäimme Faithin luokse, annoimme hänen pitää meistä huolta. Pääsimme sisälle Faithin arkeen, siihen elämään, jonka hän oli koonnut itselleen palasista. Minä osasin vielä sääliä Faithia, Auroralla oli häneen erilainen ote.

Joinakin öinä keskustelimme Auroran kanssa pikkutunneille saakka. Joskus hän itki aivan hiljaa keskustelujemme jälkeen. Hän ei koskaan sanonut siitä mitään, mutta minä tiesin silti.

Viikon Faithin luona olemisen jälkeen menneisyytemme tuntui pelkältä sumulta. Minulla oli ollut joskus äiti. Joku oli pidellyt minua sylissään. Sitten Efraim vei meidät erilleen.

Eden oli Faithin tytär. Eden, jonka olin jälleen jättänyt taakseni. Eräänä päivänä en enää voinut pitää sitä kaikkea sisälläni, vaan hajosin keskelle arkea.

Agathe: *hengähtää* Mehän olemme pelkällä pakomatkalla. Mitä me vielä teemme täällä? *itkuisena* Emme ole ihmisiä emmekä jumalia. En enää muista, mitä me lähdimme etsimään. Kaikkialla on pelkkää sumua…

Aurora: *hapuilee Agathen kättä* Agathe… Agathe kiltti. Emme voi antaa periksi nyt. Olemme täällä piilossa Efraimin miehiä, muistatko?

Agathe: *pudistaa päätään* Ei, me olemme täällä etsimässä vastauksia. Ja me saimme ne jo. Mitä me enää edes teemme? Eden on tuolla jossain ilman äitiään, sen miehen armoilla. Ja Irina, etkö sinä ajattele Irinaa?

Aurora: Me tarvitsemme aikaa ja suunnitelman. Emmehän me tarkalleen ottaen tiedä, miksi meitä ylipäätään jahdattiin. Minulla on sellainen tunne, että Irina ja Efraim pelaavat eri peliä.

Agathe: Mutta Eden! Minun paras ystäväni kituu jatkuvasti!

Faith: Tytöt, onko kaikki hyvin?

Agathe: Ei. Ei ole koskaan ollutkaan. *nyyhkyttää*

Aurora & Faith: *halaavat Agathea tiukasti*

Agathe: Minä en suostu luovuttamaan. Emme me voi vain jäädä tänne ja leikkiä, että kaikki on hyvin. Me olemme rikki. Jumalatarnelikko on hajonnut. Minä ja Aurora olemme täällä ja yritämme ymmärtää, Irina on luoja ties missä ja Eden on… *ääni murtuu* Eden tekee kuolemaa jossakin Efraimin käsissä!

Faith: Ei... Se ei ole aivan niin. On asioita, joita te ette Edenistä tiedä.

Agathe: Mitä tarkoitat? Edenhän on päätyhuoneen tyttö. Kidutettu ja käytetty.

Faith: Kunpa se olisikin niin yksinkertaista.

Faith: Te varmasti ajattelette, että minä olen hirvittävä, vastuuton äiti, joka jätti lapsensa sellaisen miehen leikkikaluksi. Totuus on monimutkainen… *huokaisee syvään* Pyydän, että ymmärrätte. Minä en jättänyt kaikkea taakseni pelkästään siksi, että pelkään Efraimia. Totuus on, että Efraim ei ole ainoa, jota minä pelkään.

Faith: Te olette kokeneet paljon, mutta Eden sai aina erityiskohtelua. Eden ei ollut pelkästään Efraimin suosikkikoekappale. Tytön vartuttua minulle paljastui, että heillä oli… fyysinen suhde.

Agathe ja Aurora: *yhteen ääneen* Mitä?

Faith: Eikä se… eikä se ollut Efraimin ansiota. Kaikki Edenin kokema oli jo ehtinyt kierouttaa hänet. Hän sitoi miehen itseensä luoja tietää mistä syistä. Minä ehdin lähteä ennen kuin sain selville.

Aurora: Sanotko sinä, että meidän tuntemamme heiveröinen pieni Eden vietteli Efraimin… jostakin syystä?

Faith: Sanon. Minun tyttäreni ei ole sitä, miltä näyttää. Tapasitteko te hänet ollessanne Irinan vangitsemina?

Aurora: Tapasimme. Hän oli… Hän oli hieman poissaoleva. Irrallinen.

Faith: Se on rooli. Älkää luottako siihen.

Agathe: En voi uskoa tätä. En mitenkään. Olen pahoillani, Faith. Eden on minun paras ystäväni. Minä en kykene uskomaan hänestä mitään sellaista.

Faith: Sinun kannattaisi uskoa.

Faith: Eden nimittäin yritti tappaa minut.

Faith: *kädet vapisten* Hän ei tiedä minun olevan hänen äitinsä. Minä olin vain hänen tiellään, joten hän yritti päästä minusta eroon. Se oli viimeinen pisara. Sen jälkeen minä lähdin.

Aurora: Olit hänen tiellään?

Faith: *nyökkää* Kaikki ovat hänen tiellään. Mihin ikinä hän pyrkiikin, hän tekee sen piilossa. Älkää luottako tyttäreeni. Pieni, rakas lapseni on mennyt rikki. Hän ei palaa ennalleen. Hän käyttää Efraimia, kunnes saa haluamansa.

Agathe: Minä en voi uskoa tätä. Edeniin on aina sattunut, mutta että hän yrittäisi tappaa jonkun... En kykene uskomaan siihen. Olen pahoillani.

Faith: Siitä jäi minulle pysyviä jälkiä. Voin näyttää, jos se auttaa sinua uskomaan.

Agathe: Miksi hän tekisi jotakin sellaista? Ei Edenillä voi olla mitään motiivia tappaa sinua!

Aurora: Me emme ole tavanneet Edeniä vuosiin. Mitä me lopulta tiedämme hänestä? Minäkin kuvittelin, että Irina olisi jo kunnossa, ja hän vangitsi meidät ties mistä syistä.