Rikkinäiset jumalat: luku 13

 Heips!

Että tuntuukin hyvältä kirjoittaa kuvatarinan nimi otsikkoon ;-; Siitä onkin jo aikaa, kun sitä täällä viimeksi nähtiin. Oon ollut äärimmäisen epämotivoitunut tekemään sitä, mutta nyt oli aikaa joten vetäisin uuden osan! Oon päättänyt tehdä tän loppuun. Tää alkaa kyllä olla jo aika lailla loppusuoralla!

Vähän Irinaa ja jotain sen taustoista tällä kertaa 8) Se on mun lempityttö.

Pitemmittä puheitta itse aiheeseen! Muistinvirkistykseksi vielä edellinen osa. Kuvatarinan kaikki osat löytyy nykyään linkattuna täältä!

* * *

Rikkinäiset jumalat: luku 13

Ulkopuolinen

He leikkivät aina yhdessä. He kolme.

Meitä pidettiin nelikkona, pieninä kauniina jumalattarina. Mutta minä tiedän paremmin. Minä en koskaan ollut yksi heistä. Ei minulla ollut omaa hehkua, minä paistattelin heidän loisteessaan ja kuvittelin, että se riittää.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä selkeämmin ymmärsin, mitä me olimme. Pelkkiä satutettuja lapsia, emme jumalattaria lainkaan. Agathe oli lapsellinen ja rikki, Aurora maailman kylmettämä ja Eden pilalla pilalla pilalla.

Meitä kaikkia yhdisti vain mies, joka oli mielivaltaisesti ohjaillut meitä kaikkia. Todellinen maailma oli toisenlainen. Arvaamaton ja karu.

Koska minulla ei koskaan ollut omaa hehkuani, minä sain sellaisen lähtemällä laitokselta. Oikea maailma oli kova ja kipeä, mutta se antoi minulle vapauden. Kukaan ei nähnyt minua enää pelkkänä osana nelikkoa, ainoastaan omana itsenäni. 

Mutta silti takaraivossani jyskytti totuus – minua ei olisi ilman laitosta. 

Minä vapauduin nimellisesti, mutta en koskaan lakannut auttamasta laitosta ja sen joukkoa. Sama mies, joka manipuloi meidät uskomaan itseemme jumalina, antoi minulle töitä ja elämän.

Mutta riittikö se?

Minun aivoissani jyskytti vain yksi ajatus. En ollut riittävän pyhä. En elänyt vielä omaa elämää. Siksi minä kehitin suunnitelman. Jos saisin hallittua Efraimia. Jos Efraim vain kuolisi. Jos koko laitos olisi minun. Jos kaikki palvoisivat vain minua, omaa hehkuani. 

Jos jos jos.

Niillä ehdoilla minä elin ymmärtämättä, ettei se ollut vieläkään omaa elämää, vaan pelkkää elämää armosta, odotuksesta. Mutta en minä sitä silloin nähnyt, ja minä jatkoin juoksemista, kunnes jalkani olivat puhki eikä minulla ollut enää muuta kuin hälvenevä toivo paremmasta. 

* * *

Irina: Mitä asiaa sinulla oli?

Efraim: Meidän täytyy puhua hetki sinusta.

Irina: Minusta? Miksi ihmeessä? Johan me puhuimme. Tein virheen ja tiedän sen. Te voitte aina lähettää ihmisiä Agathen ja Auroran perään, ei se niin vaarallista ole.

Efraim: Se on jo tehty. Eden kertoi minulle, minne he pakenivat. Heidän perässään on ihmisiä. Mutta sinä, Irina. Tässä on nyt kyse sinusta. Sinua ei, – miten sen ilmaisisin – enää tarvita.

Irina: Anteeksi kuinka?

Efraim: Olet ollut hyvä vahtikoira, älä käsitä väärin. Mutta paraskin terä menettää joskus tehonsa, eikö niin? Minä en tarvitse sinua enää. Täällä on paljon sinuakin pätevämpiä alaisia.

Irina: Minä kuulun tänne.

Efraim: Et kuulu. Et ole koskaan kuulunutkaan.

Irina: Älä sano noin. Lopeta. 

Irina: Taas. Olen taas siellä, laitoksella, pelkkä lapsi, joka pukee ensimmäistä kertaa mekon päällensä ja menee muiden lasten joukkoon. "Hei, minun nimeni on Irina. Olen tyttö." He eivät nauraneet.

Irina: He olivat aivan hiljaa.

Minä en kuulunut joukkoon. Minussa täytyi olla jotain vikaa. En ollut kuten muut tytöt. Mutta ei se siitä johtunut. Minussa ei vain ollut hehkua.

Irina: Pelottaa. Olen aina siellä. Niissä hetkissä. Älä. Ole kiltti ja älä. Minä haluan vain kuulua jonnekin.

Irina: Ei… älä… Älä älä älä-

Efraim: Älä nyt hypi silmille. Tämä ei ole henkilökohtaista. En ole koskaan tahtonut sinulta suoraan mitään. Ei minulla ole mitään sinua vastaan, päin vastoin, olet ollut minulle oikein hyödyllinen.

Irina: Minä en koskaan kelpaa, enhän? Minussa on jotain vikaa.

Efraim: Tuo on vain helvetin ärsyttävää. Lopeta. Tiedät itsekin, ettei tässä ole kyse mistään niin henkilökohtaisesta. Et vain ole minulle enää hyödyllinen.

Irina: Annatko sinä minulle potkut? 

Efraim: Annan.

Irina: *pudistelee päätään* Voit erottaa minut alaisuudestasi, mutta et voi pakottaa minua pois laitokselta. Tämä on minun kotini. Täällä minua palvotaan.

Efraim: Tiedät vallan hyvin itsekin, ettet sinä ole jumalatar. Kukaan teistä ei ollut. Lakkaa jankkaamasta sitä ja mene eteenpäin elämässäsi.

Irina: Jos en aivan väärin muista, sinä olit se, joka sai minut uskomaan niin. ***** sairas sinä olet. Mitä sinä ajattelit tehdä meille muille? Pidätkö sinä Edeniä lintusenasi elämäsi loppuun saakka? Tapatko Agathen ja Auroran pois tieltä?

Efraim: Haittaisiko sinua, jos tekisin niin?

Irina: *madaltaen ääntään* Sinähän et Auroraa tapa.

Efraim: Herkkää. Leikitkö vielä rakastunutta, vaikka kehosi on öisin kertonut minun keholleni jotain aivan muuta?

Irina: Hah, paremman puutteessa sinäkin kelpasit. Mutta se on sivuseikka nyt. En anna sinun tappaa Auroraa enkä Agathea. Enkä Edeniä, jos niikseen tulee, vaikka ethän sinä lemmikkiäsi tappaisi.

Efraim: Mutta oletko ajatellut, että sinut minä voisin vain pyyhkiä tieltä?

Irina: *siristää silmiään* Et tekisi niin. Siitä koituisi sinulle ongelmia.

Efraim: Ei oikeastaan.

Irina: *pudistaa päätään* Et silti tekisi niin. Tarvitset minua vielä.

Efraim: Niinhän sinä haluaisit, mutta tiedät itsekin, ettei se ole niin. Voisin ampua sinut tähän paikkaan eikä siitä seuraisi minulle mitään.

Irina: Älä.

Efraim: Älä ano minua. En tahdo nähdä sinua sellaisena. Kuvotat minua.

Irina: Minä en ano ketään. Minä olen itse oma jumalani.

Efraim: *tulee lähemmäs*

Irina: *huutaa* Efraim! Lopeta!

Efraim: Asenteesi ei sinua pelasta. Vihaan turhia selittelyjä, ne eivät koskaan johda mihinkään. *huokaa syvään* Nämä ovat hyvästit. Kiitos kaikesta, Irina. Sinä olisit voinut olla jumalatar, jos olisit uskonut itseesi enemmän.

*laukaus*

Eden: *hivuttautuu Efraimin taakse ja tuijottaa Irinaa* Voi. Minä kovin pidin hänestä. Mikä sääli, että hän ei ollutkaan niin ohjailtavissa kuin antoi olettaa.

Efraim: Sellaista se on, kun leikkii hänen kaltaisillaan liian itsenäisillä tytöillä. *kääntyy Edenin puoleen* No, mitä seuraavaksi? Menisimmekö itsekin tervehtimään loppuja tytöistä?

* * *