Odilen hahmosta

 Heja hei <3

Tällä kertaa höpötän teille vähän Odilen hahmosta! Mä aloitin ihan totaalisen extempore kirjottamaan hänestä ja hänen veljestään nyt mun seuraavaa romaanimittasta projektia. Mun oli aluksi vaikeaa asettua Odileen, koska oon yleensä heikoilla silloin, kun nukke tulee ennen hahmoa. Mutta sit kun löysin sopivan vireen (suomeksi: hän on depressed af) tähän hahmoon, niin muhun iski suorastaan sellanen flow etten oo vastaavaa nyt hetkeen päässyt kokemaan! En oo pitkiin aikoihin ollu niin kikseissä mistään hahmoista tälleen <33 Aahh

Oon snadisti hysteerinen tanssijutuista, en oo uskaltanut koskea niihin aikaisemmin, mutta viimeinviimein tää tuntu oikeelta 🖤

__

Perusinfoja:

- Odile on trans!

- Tanssitausta. On käytännössä omistanut suurimman osan elämästään tanssijan uralleen ja menestynytkin siinä hyvin. Lopetti tanssin havahduttuaan todelliseen sukupuoleensa ja kokiessaan muutenkin valtavaa eksistentiaalista ahdistusta.

- Odilella on etäiset välit perheeseensä. Hän on aina elänyt omalle intohimolleen eikä ole siltä kerennyt juuri olemaan perheelleen läsnä. Hänen perheensä ei koskaan täysin tukenut hänen tanssiuraansa ja myöhemmin koko lapsi tuntui heille vieraalta ja etäiseltä hänen tultuaan sukupuolikaapista.

- Odile on aina oikeastaan elänyt sellaista elämää, jota hän on halunnut. Hän on tietoisesti elänyt omillaan eikä juurikaan kysellyt muiden perään. Odilella ei ole oikein ollut tarvetta luoda läheisiä ihmissuhteita, hän suhtautuu ihmisiin melko välinpitämättömästi.

- ...ei siis sillä, että sen porukat ois erityisemmin osottaneet sen kummempaa tukea sen uravalinnalle. Odilella ei ole mitään perhetraumoja tho, sillä on sellaset perus tympääntyneet porukat jotka on sen ikäsiä et ne näkee maailman varsin konservatiivisesti

- Odilen hahmo pyörii tosi vahvasti erilaisten kehollisten teemojen ympärillä. Hänen kehonsa on aina tuntunut hänelle pelkältä välineeltä ja työkalulta, joten hän ei osaa tanssin loputtua enää operoida sen kanssa. Nyt hänellä on vakava identiteettipohdinta menossa.

- Odilella on pikkuveli Vale ja heitä n. 10v nuorempi pikkusisko Aurora. Pikkusiskoa hän on hädin tuskin koskaan tavannut, mutta Valen kanssa heillä on läheiset välit.

Oon hirveen ilonen siitä, miten erilainen Odilesta on tullut moneen mun muuhun naishahmoon verrattuna. Mulla on hyvin harvoin näkökulmahenkilöinä (varsinkaan yksilön 1. persoonasta fokalisoituna) sellaisia naishahmoja, jotka ois jotenkin vähän karkeita ja vaikeita. Fantasiassa musta tuntuu, että mun naishahmot on sit aina straight up jotenkin ihan kauheita :'D Odile on sellaisella arkisen pehmeällä tavalla vähän kulmikkaampi päähenkilö! Tämä ehkä avautuu paremmin itse teksteissä, joita laitan osaksi tätä postausta 🖤

Tän tarinan nimeksi valikoitui Siivetön! 🖤

Tarinan alussa Odile ilmestyy pikkuveljensä Valen ovelle, ilmoittaa nimekseen Odile eikä elaboroi oikeastaan mitään muuta kuin sen, että on henkisesti tosi pahassa jamassa ja lopetti tanssin. Vale, jolla on omatkin kriisit menossa, on vaan että okei jep tottakai sä tulet asumaan mun luo. Vale ei kysele mitään, hän antaa siskolle tilaa olla oma itsensä ja kertoa kaiken omaan tahtiinsa, jos siltä tuntuu. Näiden kahden sisarussuhde on tosi lämmin, mutta siitä näkee kauas, että näiden perheessä ei ole juuri puhuttu tunteista. He yrittävät kovasti oppia ja kohdata, mutta heillä ei kummallakaan ole vielä oikein kieltä sille.

Odile on rehellisesti ihan hajalla. Se ei osaa vielä jäsennellä sitä. Sillä on vaan kokonainen elämä, josta on uutisoitu ja jota on dokumentoitu väärällä nimellä. Sillä on niin vaikea olla, koska sen tanssijanura on sen everything, mutta se samalla tiedostaa ettei se tuu enää koskaan olemaan se ihminen. Siinä on joksikin aikaa sulateltavaa.

SV: itsetuhoisuus

Odile ei ole itsetuhoinen siinä mielessä, että se olisi koskaan tehnyt itselleen mitään suoraan. Se on vaan niin primitiivisen masentunut, että se uskoo vain yhteen tiehen ulos. Sille se on aina ollut tosi lohdullinen ajatus,, Se tarttis vaan tosi paljon apua ja lopulta kyllä myös sitä saa. Siihen ikävä kyllä vaaditaan aika isoja asioita :(

SV päättyy

Tän tarinan keskiössä on tosi vahvasti identiteetin ja mielenterveyden teemat. Käsittelen tässä tosi vahvasti myös sidettä perheeseen! Odilen ja Valen sisaruus on hyvinkin keskiössä. Haluan kuvata ns. ruohonjuuritasolta sukupolvien eroa, tunnekasvatusta (tai oikeastaan sen puutetta) ja sitä, millaista on kasvaa queer-lapsena.

Odilen nimi on mulle tosi tärkeä osa sitä! (Ihan jo alotetaan vaikka siitä, että oon hautonut tätä kauan...) Mustan joutsenen rooli on vaikea niin henkisesti kuin teknisestikin (ne saakelin fouettet oikeesti aaaashdgddfdff ::D respect). Odile sanoo Valelle, että ei valinnut itse nimeään; hänen nimensä valitsi hänet. Se tuntui hänestä lohduttomalta. Hän näki itsensä kaikkena sinä vaikeana ja pimeänä, jota ei kyennyt kohtaamaan. Siispä Odile oli se, mitä hänelle jäi.

Mun megaisnpiä tähän hahmoon voidaan syyttää siitä, että olin jotenkin harvinaisen syvissä vesissä mun musiikkideepdivejen kanssa ja luin samaan aikaan mun lempikirjan (Pieni elämä) kolmannen kerran. Joten synkäksihän tämä sitten meni :'D En tuu varmaankaan koskaan missään kertomaan tän hahmon merkityksestä, mutta hän on mulle monta asiaa 🖤 Mulla on rauha. Viimein.

Inspejä!

__

Mulla on muutama pätkä Odilesta jaettavana! Nämä eivät nyt ole ihan niin perinteistä proosaa kuin mitä yleensä kirjoitan. Olen tykännyt heitellä tän projektin normaalien lukujen sekaan tällaisia kryptisempiä välilukuja.

Mulla ei ole koskaan ollut kotia.

Mä olen aina ollut niin ylimielinen, että mä kuvittelin, etten mä tarvitse sellaista. Mä olen ihmisten yläpuolella, mä olen taidetta, mä olen osa jotakin sellaista jatkumoa, jota vain harva saavat koskettaa.

En tiedä, mitä koti tarkoittaa ihmisille. Toisia ihmisiä, tiettyä paikkaa, tunnelmaa, ajatusta, mitä tahansa, josta kenen tahansa luulisi saavan kiinni.

Mulla on vain tämä tuuli, joka on pitänyt mut lennossa. Ei ole kenenkään vika, että se ei riittänyt.

____

Mulla ei ole siipiä.

Olen siivetön, äänetön pimeys, en saa henkeä sen peitolta. Mulla ei ole siipiä, vaikka mut on opetettu lentämään. Mä en ole lempeä illan hämärä enkä aamun pehmeä kajo ennen auringonnousua, mä en ole yökään, mua ei ole, mun pimeys on tyhjää ja nimetöntä ja tahrivaa.

Mulle ei ole olemassa nimeä,

mä en kannattele tän maailman painoa,

mä olen siivetön ja mykkä.

__

Sit yks ihan normaalista luvusta napsittu pätkä!

 ”Sä et varmaan halua tulla joulunviettoon, vai…?” veli kysyy viikkoa ennen kaikkien odottamaa päivää. Lumiaurat kiljuvat ulkona, olemme epäpyhään aikaan hereillä ja tuijotamme mitä ikinä televisiosta tähän aikaan näytetäänkään.

”Musta tuntuu, että Auroralle ja sulle tulee kivempi joulu, jos mä en tule.”

Veli kurtistaa kulmiaan.

”No jos se on tosta kiinni, niin todellakin tulet. Mieti, miten Aurora innostuu. Se menee ihan pipareiksi sun pitkästä tukasta ja meikeistä. Susta tulee sen sister icon.”

”Sillä on jo paras mahdollinen isosisarus”, sanon nyökäten kohti häntä. Vasta silloin havahdun siihen, mitä veli tekee. Hän leikkaa kirsikkatomaatteja entistäkin pienemmiksi pieneen kulhoon ja ojentaa kulhon lopulta minulle. Sanaakaan sanomatta ryhdyn napsimaan naurettavan pieniä tomaatinpaloja suuhuni.

”Joo, sen omasta mielestä. Mutsi heittäisi mut pellolle, jos Aurora ei rakastaisi mua niin kuin se rakastaa.” Veljeä naurattaa. ”Annan sen aina laittaa mun tukan täyteen kaikkia sen pinnejä ja rusetteja. Sen mielestä se on ihan hirveän hauskaa.”

Hymähdän.

”Vau, voin kuvitella. Uskomaton.”

”Oon sen henkilökohtainen sellanen kammattava nukenpää. Tiedätkö niitä sellaisia, joiden tukkaan saa laittaa kaikkia kivoja tingelitangeleita ja pinnejä.”

Nauramme hetken molemmat.

”En mä taida tulla. Mä en halua, että teidän joulu menee pilalle sen vuoksi, mitä mutsi keksisi tentata multa.”

”Tietääkö se…?”

Tietääkö mistä? Siitä, että hänen tanssivasta homopojastaan, josta sai olla ylpeä vasta, kun tämä menestyi kansainvälisesti, ei koskaan tullutkaan sitä, mitä piti? Vai siitä, että tanssi loppui leikaten? Musiikki ei enää soi, saleissa ei ole ketään. Tai kenties siitä, että sama lapsi ei enää tiedä ensimmäistäkään syytä olla elossa?

Pudistan päätäni. Tämä ei ole Valen vika. Äiti tietää kyllä. Jos ei muuten, niin Auroran kautta. Minä en ilmoittanut muuta kuin nimeni. Toisin kuin Vale, minä en ole koskaan kokenut olevani tälle verelle mitään velkaa. Se juoksee suonissani vain armosta.

__

 Joo, sellaista! Voin ehdottomasti jakaa pätkiä tuolta myös myöhemminkin <: Oon ihan hirveän innoissani! Mun vauvalintu ja sen brouski 🖤✨💫 Tässä tarinassa on myös romanttisia aspekteja, mutta noiden kahden love interestit ei oo niin temaattisessa keskiössä! Voin höpötellä niistä joskus toiste uwu

Palaillaan <3 Hyvää joulua peeps!