Rikkinäiset jumalat: luku 3

Heips!

Taas olisi luvassa lisää kuvatarinaa! Tämän osan kuvaaminen oli jotenkin erityisen hauskaa. Tytöt pääsevät vihdoin vähän keskustelemaan toistensa kanssa, joskaan eivät kovin onnellisissa merkeissä :'D Tää on toistaiseksi viimeisin osa, jonka olen käsikirjoittanut, mutta seuraavat osat ovat jo mielessä 👀 Pitää vaan ottaa aikaa ja käsikirjoittaa ne läpi ^^ (Olen työstänyt tässä joka päivä uusinta kirjoitusprojektiani, joten kuvatarina meinaa aina unohtua siinä ohessa... Siitä kuullaankin sitten tämän blogin puolella myöhemmin!)

Toivottavasti tykkäätte! Tätä osaa oli kiva tehdä! Edellisen löydätte täältä ❤

* * *

Rikkinäiset jumalat: luku 3

Kuka sen kertoisi

Agathe: *siristää silmiään* Pimeää. Täysin pimeää. Missä minä olen? *vetää henkeä* Aurora...? Aurora!

Aurora: Minä olen tässä, Agathe. Aivan vieressäsi.

Agathe: *avaa aristellen silmänsä*

Agathe: Me... mehän olemme...

Aurora: Meidät saatiin kiinni.

Agathe: Missä me oikein olemme? *hengähtää* En ymmärrä! Meillähän oli etumatka.

Aurora: *naurahtaa* Ne, jotka olivat meidän perässämme, eivät kaihda keinoja. Tiedätkö mitä, Agathe? Minä miltei arvasin, että tässä kävisi näin. He saivat meidät vihdoin. Kahdeksan vuotta etumatkaa… *alkaa nauraa katkonaisesti* Uskomatonta, että kuvittelin olevani vapaa.

Agathe: *rimpuilee* Meidät on sidottu!

Aurora: Sinä et tosiaan koskaan ollut välkyimmästä päästä.

Agathe: …minä olen elänyt kahdeksan vuotta pelossa, Aurora.

Aurora: *tuijottaa Agathea* Niin... Niinhän se tietysti on.

Agathe: Minä vapauduin laitokselta vasta sinun jälkeesi. Me mietimme aina, kuinka sinä teit sen. Kuinka sinä oikein pääsit pois?

Aurora: *naurahtaa* Se ei ole erityisen hieno tarina. Ei mitään erikoista. Ei sellainen hieno vapautumiskertomus, jollaisena te varmasti näitte sen. Käytin vain tilaisuuteni hyväksi. Siinä se. Entä sinä?

Agathe: Kysymys. Ensimmäinen osoitus siitä, että häntä kiinnostaa sittenkin.

Agathe: Minä juoksin.

Aurora: Sinä juoksit?

Agathe: Minä vain juoksin. Olimme ulkona. Kaikki me. Se oli erikoista, sillä he harvoin päästivät meitä samaan aikaan ulos. Oli kaunis päivä. *vetää henkeä* Oli tavattoman kaunis päivä. Ja minä vain juoksin.

Aurora: *hymyilee* Uskomatonta. Se määrä, mitä meitä vahdittiin, ja sinä juoksit pois.

Agathe: Siitä lähtien minä olen yrittänyt elää elämää, joka ei ole minun. Se on jonkun toisen. Jonkun, joka haaveili vapaudesta, päivistä ilman kipua ja vahdintaa. Ilman pyhyyden taakkaa harteilla.

Aurora: Se ei siis sopinut sinulle. Elämä vapaudessa. *huokaus* En ole varma, sopiiko se meistä kenellekään. Sinä sait minun osoitteeni selville. Sinun on täytynyt… tutkia meitä.

Agathe: Anteeksi. En aivan todella tarkoittanut tungetella.

Aurora: Väliäkö tuolla. Nyt me olemme tässä, sidottuina, puhumassa siitä, mistä minun ei enää koskaan pitänyt puhua.

Aurora: *naurahdus* Anna mennä. Kysele pois. Kysy kaikki ne kysymykset, joita olet pyöritellyt yksinäsi nämä vuodet.

Agathe: Sinä sanoit, että tiedät, missä kaikki ovat. *vetää syvään henkeä* Tiedätkö sinä, missä hän on? Hän… Hän, joka… Minä en voi enää edes lausua hänen nimeään. Hänen, joka oli toinen puoliskoni. Jumalatar. Hän, jota minä…

Aurora: Olen pahoillani. Eden on ainoa, josta minä en tiedä mitään. Hän voi olla missä tahansa. Sellainen hän vain oli.

Agathe: *huokaisee* Niin. Sellainen hän vain oli.

Agathe: Minun oli pakko kysyä. En ole saanut hänestä mitään tietoa näinä vuosina.

Aurora: Ymmärrän. Hän oli aina sinun ystäväsi. 

Aurora: Agathe… Sinä sanoit, että olet elänyt jonkun muun elämää. Tämä maailma, todellinen maailma, se on… se on…

Agathe: Se on mätä. Rikkinäinen. Rikkinäisempi kuin me. Aluksi minä ajattelin kuolevani. Korkeita taloja, ei metsää missään, pelkkää pölyistä ilmaa ja äänekkäitä ihmisiä. Luulin näkeväni unta. Sitten ymmärsin, että tällainen maailma on. Se oikea maailma, johon me aina kaipasimme, jonka tiesimme todeksi.

Agathe: Mutta minä en kuvitellut ihmisiä tällaisiksi. En ajatellut, että he olisivat kylmiä ja etäisiä ja huutaisivat niin kuin mikään pyhä ei koskaan koskettaisi heitä.

Aurora: Et kai sinä vain…?

Agathe: Luulin heidän palvovan minua. Niinhän meille kerrottiin. Tähtien jumalia. Heidän jumaliaan, ihmisten jumalia.

Agathe: Mutta he eivät tietenkään palvoneet minua. Heillä oli kylmiä kiviä, joita he kutsuivat haudoiksi. Korkeita saleja, joissa he sanoivat jumalan olevan. Mutta kuka se jumala on? Miksi kukaan ei ollut kuullutkaan meistä, tähtien jumalista?

Aurora: Voi, Agathe…

Aurora: Agathe, se kaikki oli vain –

Agathe: Valhetta? *alkaa nauraa* Niin, ehkä se oli. Ehkä me kasvoimme kiinni valheeseen. Kaikki meistä, emme pelkästään me neljä.

Agathe: Olen yrittänyt elää tätä elämää nämä kahdeksan vuotta. Mutta minä olen hukassa, täydellisen hukassa. En todellakaan ole jumala tälle kylmälle maalle, mutta en ole ihminenkään. Minusta ei ole elämään ihmisenä. Kuka minä olen? Keitä me olemme, Aurora?

Aurora: Niin... Kuka sen meille kertoisi?

* * *