Rikkinäiset jumalat: luku 2

Heij!

Taas olisi kuvatarinaa luvassa! Inspiä kuvata tämä olisi ollut jo aikaisemminkin, mutta muun muassa lumisade vähän pistivät kapuloita rattaisiin :'D Mutta tässä sitä taas ollaan. Edellisen osan voipi lukea täältä!

* * *

Rikkinäiset jumalat: luku 2

Me

Kotimme oli laitos metsässä, pellon reunalla, katseilta piilossa. Hiljaiset huoneet pitivät meidät suojassa muulta maailmalta. Saimme mennä ulos vain valvottuina. "Jumalan näkeminen voisi säikäyttää tavallisen ihminen, siksi teidän liikkumistanne kontrolloidaan", he sanoivat meille aina. Ja me uskoimme.

Meidän lukumme vaihteli vuosittain. Joskus meitä oli kolmetoista, joskus viisi. Ne, jotka katosivat metsiin ja pelloille, eivät koskaan palanneet. He eivät kertoneet meille, miksi. Sanoivat vain, että pitää pysyä kuuliaisena. Ei saa mennä päätyhuoneeseen eikä kysyä typeriä kysymyksiä.

Vaikka osa katosi, tärkeintä oli, että me neljä pysyimme aina yhdessä. Minä, Aurora, Irina ja hän, jota en saa mielestäni. Paras ystäväni Eden.

Laitoksen johtaja oli pitkä ja luja mies. Hänen nimensä oli Efraim. Hän piti meistä huolen, oli meille se isä, jota meillä ei muuten olisi ollut. Me neljä olimme hänelle erityisiä. Hänellä oli avain päätyhuoneeseen. Yritimme monesti mennä sinne, mutta hän kielsi joka kerta uudelleen, kunnes kyllästyimme yrittämään.

Efraim rakasti meitä, pieniä jumaliaan. Hän oli kova, muta hyvä mies. Me kaikki välitimme hänestä.

Joskus, silloin, kun en muista, mitä kaikkea me jouduimme kestämään, minä muistelen sitä paikkaa ilo sydämessäni. Ajattelen ystäviäni, meitä neljää. Rakasta Edeniä, jota en ole nähnyt koskaan sen jälkeen. Meistä kirkkainta ja kauneinta.

Hetkinä, joina muistelen sitä paikkaa, minä täytyn valosta jälleen. On kuin olisin yhä siellä, heidän jumalanaan.

* * *

Agathe: *hengästyneenä* Aurora, ole kiltti ja odota.

Aurora: *pysähtyy ja kääntyy* Haluatko sinä minun apuani vai et? Seuraa minua, ripeästi nyt! Vai haluatko, että jahtaajasi saavat sinut kiinni?

Agathe: Sinä päätit uskoa minua. Se merkitsee minulle paljon.

Aurora: Minä en usko sinua. Minä uskon omia silmiäni. Tiedän, mitä näin. Laitoksen miehet ovat perässämme, eikä meillä ole nyt aikaa hukattavaksi. Jos tahdot puhua jostakin, tee se myöhemmin.

Agathe: Mutta Aurora, me emme ole nähneet niin pitkään aikaan, me -

Aurora: Hetkinen nyt. Minä en ymmärrä sinua lainkaan. Nuo mahtipontiset vaatteet, aivan kuin olisit vielä siellä. Tuo katse, aivan kuin me yhä tuntisimme toisemme. Mutta emmehän me tunne. Me olimme pelkkiä leluja heidän leikkeihinsä. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin yhteinen kipu.

Agathe: Me olimme... *sopertaa* Me olimme jumalia. *nyyhkäys* Emmekö olleetkin?

Aurora: Miksi sinä oikeasti tulit minun luokseni? Heidän vuokseenko, vai siksi, että tarvitset minulta vahvistuksen? *siristää silmiään* Minähän sanoin sinulle jo – olen jatkanut eteenpäin. En tahdo ajatella enää mitään heihin liittyvää.

Agathe: He ovat perässämme! Sinun on pakko!

Aurora: *syvä huokaus* Kuuntele nyt, Agathe. Minä vien sinut paikkaan, jossa sinua osataan auttaa ja jonne he eivät takuulla tule perässä. Se saa luvan riittää.

Agathe: Mutta entä me? Aiotko kieltää sen, mitä me neljä olimme yhdessä?

Aurora: Ketkä "me"? *kohottaa ääntään* Mitä meistä on muka jäljellä? Me olimme lapsia! Me olimme rikki! Luotat minuun vieläkin sokeasti kuin lapsi... *pudistaa päätään* En voi uskoa, että olen tässä sinun kanssasi.

Agathe: Oletko sinä kuullut meistä muista sen jälkeen, kun lähdit?

Aurora: Kuunteletko sinä minua yhtään!

Agathe: Mutta... oletko sinä?

Aurora: *syvä huokaus* Sinä olet aivan uskomaton. *pudistelee päätään* Kyllä, minä olen kuullut muista, jos sinulle on välttämätöntä saada tietää. Tiedän, missä me nykyään menemme. Sain tietää, että sinä pääsit pois minun jälkeeni.

Agathe: Me. Hän sanoo "me", vaikka ei usko meihin.

Agathe: Entä I-

Aurora: Irina. Hän on nykyään Irina. Hän on hengissä ja voi paremmin kuin koskaan.

Agathe: Aivan, tietysti. *hymyilee* Hienoa. Te olitte aina niin läheiset.

Aurora: Sinä puhut ihan liikaa. Jatketaan matkaa.

*jostain kuuluu rasahdus*

?: Minne neidit ovat oikein matkalla?

?: Ette kai te vain ole... pakomatkalla?

* * *