Takkutukka ja persikka

Heya!

Olen tässä viimepäivinä tuuminut Iltaa ja Chiónia, joten tuli sitten kirjoiteltua nopsa teksti tästä kaksikosta. Perspektiivihenkilönä toimii Chióni! Enjoy <3

* * *

Hänellä on veriset rystyset ja talvinen myrsky silmissään. Paidannapit ovat auki, tatuointien mustat köynnökset kiertävät rintakehää. Kaunis ja luja. Minä vedän syvään henkeä ja lasken tiskit tyynesti lavuaarille. Hän tulee lähemmäs, painaa minut vasten keittiötasoa kuin se olisi hänen synnynnäinen oikeutensa.

Hänen otteensa ovat varmat ja karkeat, tänään hän ei säästä voimaa. Hän ei vaivaudu edes avaamaan paitani nappeja, hän haluaa minut sellaisenaan. Hymähdän, kun hän suutelee kaulaani. Tälle miehelle ei sanota vastaan, ja minä rakastan sitä. Hän saa minut tuntemaan itseni ihmiseksi jälleen.

Kaiken jälkeen hän vetäytyy pöydän ääreen, nappaa pöydältä omenan käteensä ja ryhtyy pureskelemaan sitä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hymyilyttää. Hän ei katsokaan minuun päin.

”Tulit sitten tapaamaan minua.”

Olkienkohautus.

”Minulla on ollut ikävä sinua, Ilta.”

”En tullut sinua katsomaan.”

”Ei se minusta siltä tuntunut.”

Vihdoin hän katsoo minuun suoraan. Siniset silmät siristyvät, niiden pohjissa kytee yhä.

”Mitä helvettiä sinä siinä tuijotat?”

”Sinua. Olet aivan ihana.”

Hänen kurkustaan pääsee hienoinen murahdus.

”Vai ihana”, hän naurahtaa. ”Entä sinä sitten? Vaaleanpunainen poika…”

Istuudun hymyillen hänen viereensä, sipaisen vaaleita hiuksiani. Mitä viattomammalta näytän hänen silmissään, sitä enemmän häntä suututtaa. Se saa hänet nälkäiseksi. Ehkä voisin kiusata häntä vielä hetkisen.

”Mitä metsään kuuluu?” kysyn nojaten pöytään.

Hän laskee omenankaran pöydälle. Syöty. Tyhjäksi kaluttu. Melkein kuten minäkin.

”Pelkkää huonoa”, hän huokaisee. ”Siskoni on sekoamassa, ei sen kummempaa. Minä en ole vielä löytänyt sitä, joka metsäämme tuhoaa. Mutta kun minä löydän…” Hänen kätensä puristuu nyrkkiin.

”Sinun siskosi on näyttäytynyt Kallalle”, sanon niin keveästi kuin osaan.

”Kallalle? Sille tytölle, josta pidät?”

Nyökkään. Minun paras ystäväni.

”Valve ei yleensä näyttäydy ihmisille.”

”Silti hän on tehnyt niin.”

Hän korjaa asentoaan. Mietteliäs ilme sopii hänen karuille kasvoilleen. Niin kaunis. Hänen täytyy tietää olevansa upea, ei hän muuten istuisi kuten joku, jolle yö ja päiväkin kalpenevat. Hän tuijottaa hetken kiinteästi ikkunastani ulos. Olen varma, että hän näkee jotakin, jota minä en tavoittaisi, niin ajatuksissaan hän on. Lopulta hän pudistaa päätään ja katsoo takaisin minuun.

”Ja? Onko tämä Kalla kenties sanonut asiasta jotakin?”

”Hän ei oikein vielä ymmärrä, mistä on kyse.”

”Te ihmiset olette naurettavia.”

”Ja te henget oikukkaita. Minä kerron heti, jos jotakin ilmenee.”

”Tietenkin sinä kerrot.”

Pidän pienen tauon. Ärsyynnys hänen eleissään kertoo, että jotakin on tapahtunut. Jotakin, josta minä en vielä tiedä.

”Miten veljesi voi?”

Hän säpsähtää. Osuin oikeaan.

”Kajo on Kajo. Ei kuulu sinulle.”

”Tiesitkö, että Kalla tuntee hänetkin?”

”Mitä helvettiä?”

Hymyilen. Tällaisina hetkinä miltei nautin hänen kiusaamisestaan. Rakas, kaunis olentoni. Mitä pitempään leikin hänen kanssaan, sitä kauemmin hän pysyy luonani. Minulla ei ole vielä varaa menettää häntä.

”Niin. Sinun veljesihän viihtyy ihmisten seurassa.”

”Niin? Mene nyt saatana asiaan!”

Pidän uuden tauon. Hän ei mahda minulle mitään. Sinisissä silmissä leimuaa, koko keho on jännittynyt.

”Pahoin pelkään, että hän ja Kalla nauttivat toistensa seurasta kovastikin.”

Jokin hänen upeissa kasvoissaan säpälöityy, ilme on hetken ajan täysin pitelemätön. Villi ja verenhimoinen. Tällaisina hetkinä muistan rakastavani luonnonvoimaa enkä ihmistä, joka on verta ja lihaa. Minun rakkaani on kuin tuuli, eikä tuulta voi kukaan kesyttää.

Hän nousee ylös ja kaataa tuolin noustessaan. Hän ei vaivaudu nostamaan sitä ylös.

”Ilta? Minne sinä menet?”

”Puhumaan veljelleni.”

”Älä! En halua aiheuttaa Kallalle hankaluuksia.”

”Etkö? Sinä tiesit, miten minä reagoisin tällaiseen uutiseen.”

”En.”

”Älä yritä.”

Ovella vedän hänet kauluksista lähelleni. Hetken hän katsoo minua kuin lyödäkseen. Raivo sykkii kehossa, mutta se ei ole minulle tarkoitettu. Hän antaa sen laantua, katsoo minua pitkään ja suutelee sitten hellemmin kuin kuukausiin.

”Sinä olet täysin hyödytön”, hän sanoo, mutta hänen sanoissaan ei ole voimaa.

”Aiotko yhä mennä veljesi luo?”

”Aion.” Hän ei katso enää minuun.

”Älä tee Kallalle mitään. Jätä hänet minun huolekseni.”

”Minä en jätä mitään kenenkään muun huoleksi. Minä huolehdin tästä.”

”Kalla ei ole tehnyt mitään väärää.”

”Sehän nähdään.”

”Ilta…”

”Turpa kiinni nyt.”

”Et sinä minua inhoa.”

”Sanoin, että turpa kiinni.”

Hän painaa nopean suukon päälaelleni ja katoaa ulos ovesta. Olen aikeissa juosta hänen peräänsä, suudella vielä kerran, mutta en näe enää ketään. Vain tuulenpuuska hiuksissani kertoo, että hän koskaan kävikään luonani.