Metsän kuiskaus: luku 17

 Metsän kuiskaus

Luku 17: Minä lupaan

Kalla: Minä olen kenties tiennyt metsänhenkien olemassaolosta vain hyvin vähän aikaa, mutta kuten jo sanoin, olen varsin varma siitä, ettei sinun kotisi ole todella kuollut.

Kalla: Minä nimittäin uskon, että et olisi selvinnyt, jos metsäsi olisi kuollut lopullisesti.

Kaiku: Minä… minä en pysty uskomaan siihen.

Kalla: Valve... *kääntyy Valveen päin* Eikö olekin niin, että metsä ja sen ydinhenki ovat täysin tiiviisti toisiinsa yhteydessä?

Valve: *nyökkää* Siksi ihmettelinkin, miten Kaikun on mahdollista olla elossa, jos hänen metsänsä olisi kuollut. Minä puollan Kallan teoriaa siitä, että Kaikulla on oltava koti. Se olisi faktojen valossa ainoa todennäköinen mahdollisuus.

Kalla: Ehkä sinä vahvistuisit, jos palaisit sinne, minne kuulut sen sijaan, että yrität pakottautua väärien metsien ydinhengeksi.

Kaiku: Mutta… entä kaikki ne ystävät, joita täällä on? Kylän ihmiset...

Kalla: *huokaa syvään* Tosiaan. Se, mitä sinä teet…

Kalla: Olen pahoillani, mutta sinä et vain voi tehdä niin enää. Me ihmiset emme kestä sellaista. Jos meidät hautaa tai jos meitä lyö, me menemme rikki. Ymmärrätkö? Kuolemme. Et sinä halua, että ystävät kuolevat, ethän?

Kaiku: Puhut minulle kuin olisin lapsi.

Kalla: Anteeksi. Sinä vain –

Kaiku: Tiedän kyllä. En minä ole kunnossa. En tule ikinä olemaan, en ainakaan täällä. Ei tämä ole minun metsäni, vaikka kuinka tahtoisin.

Kalla: Niin. Aivan. Minä olen edelleen sitä mieltä, että et menetä mitään, jos yrität palata takaisin kotiisi. Kuka ties metsä onkin toipunut, luonto toimii sillä tavalla.

Kaiku: Minua pelottaa.

Kalla: Tiedän sen. 

Kaiku: Entä, jos siellä ei olekaan mitään? Jos minua odottaa edelleen pelkkä palanut aukio?

Kalla: Luonto korjaa itsensä kyllä. Ei mitään hätää. Minä olen ihan varma, että sinulle on vielä olemassa koti tässä maailmassa.

Kaiku: En tahdo olla enää yksin. En pysty siihen.

Kalla: Meitä ihmisiä on kaikkialla. Muistatko? Emme me tämän kylän ihmiset ole koko maailma. Jos sinä todella pidät meistä, sinun täytyy opetella olemaan meidän kanssamme. Me olemme hauraita ja satutamme itsemme helposti. Mutta me myös opimme nopeasti.

Kaiku: Ei ole mitään takeita, että he koskaan pitäisivät minusta.

Kalla: *huokaa syvään* Niin, maailmalla ei ole antaa meille lupauksia, taisin sanoa sen jo aiemmin. Mutta on silti pakko yrittää. *ojentaa kättään* Anna minä tulen sinun mukaasi.

Valve: Kalla, ei, se on aivan liian vaarallista.

Valve: *istuu Kallan viereen* Se ei ole hyvä idea nyt.

Kalla: *huokaisee* Kaikki sanovat aina tietävänsä, mikä minulle on parasta. Chióni, Kajo ja nyt sinä. Tarkoitat hyvää, kiitos. Mutta minä ihan tosi uskon pystyväni tekemään päätöksiä itse.

Valve: Anteeksi, en tarkoittanut loukata itsemääräämisoikeuttasi. Minä vain… *henkäisee* En tahdo menettää sinua toistamiseen. Vaikka emme edes tunne toisiamme vielä.

Kalla: Tunnemmehan. *hymyilee* Sydämemme ovat tunteneet aina.

Valve: *koskettaa Kallan olkaa* Kalla, minä... 

Kalla: Minä selviän kyllä. Lupaan sen sinulle. Ei mitään holtitonta tällä kertaa, okei? Olet ihana, kun huolehdit.

Valve: Lupaathan?

Kalla: *katsoo Valvea pitkään* Totta kai.

Kaiku: M-mutta minä en ole varma, osaanko minä takaisin sinne, missä metsäni oli. En tiedä, kauanko olen ollut poissa sieltä.

Valve: Se ei ole ongelma. Me henget tiedämme aina, missä alkuperäinen metsämme on. Sisimpämme ohjaa meidät kotiin.

Kaiku: Mutta...

Valve: Olen varma, että sinun sisälläsi on vielä kompassi, joka johtaa sinut sinne. Luota minuun, tunnet sen heti, kun poistut tästä metsästä. Juuri nyt juurtumisesi minun metsääni hämmentää sinua.

Kaiku: Niin... Sinä taidat olla oikeassa.

Kalla: Vannon, että on sinulle paljon parempi, että lähdet. Me emme tahdo sinua pois siksi, että emme pitäisi sinusta, vaan koska te molemmat kärsitte nyt. Minä tulen mukaasi.

Kaiku: Mutta… Vaikka minulla olisikin koti, entä, jos siellä ei ole enää ketään?

Kalla: Jos metsä on vielä hengissä, ovat sen muut hengetkin. Se metsä tarvitsee ydintään. Ja takuulla tarvitsevat nekin, jotka siellä vielä ovat. Sinua varmasti tarvitaan siellä.

Kaiku: En muista enää kenenkään kasvoja. Pelottaa. Jos minulla oli ystäviä kotona, en muista heitä enää. Mutta täytyihän minulla olla. Heitä minä varmasti etsin täältäkin…

Kalla: Juuri siksi minä tulen sinun mukaasi katsomaan, että pääset oikeasti kotiin.

Kalla: Luotatko minuun? *ojentaa kättään*

Kaiku: *tarttuu Kallan käteen*

Kalla: *lähtee kävelemään* Mennäänkö? Meidän täytyy ensin päästä pois tästä metsästä. Tämän on pakko toimia. Pakko.

Kaiku: M-minä tulen.

Valve: Kalla. Pysy turvassa. Minä en tahdo menettää sinua enää. Haluan sinut turvassa kotiin.

Kalla: *hymähtää* Kun minä palaan, minä tahdon istua kanssasi mättäällä ja keskustella kaikesta siitä, josta emme ole vielä ehtineet.

Kalla: Sitten minä keitän sinulle teetä pienessä mökissäni, niin hassua kuin olisikin nähdä sinut sisällä missään rakennuksessa. Mieti nyt. Sinä istumassa pikku jakkaralla syömässä pinaattipiirakkaa. *nauraa* Minä tulen takaisin luoksesi, Valve. Se on lupaus.

Valve: *hymyilee* Minä odotan sinua.

* * *

Kun pääsimme pois Valven metsästä, kesti useita tunteja, että Kaiku tokeni. Ties kuinka kauan hän oli harhaillut metsästä toiseen kuuntelematta lainkaan sisintään. Meiltä kesti kauan, että hänen olonsa alkoi selvetä, ja Valven aiheuttama kipu hämärsi hänen aistejaan entisestään.

Lopulta Kaiku hätkähti. Kyyneliä valui hänen poskilleen. Hän tuntui tietävän, minne mennä, aivan kuten Valve oli ennustanut. 

Kun me saavuimme metsän reunalle, minäkin huomasin itkeväni. Paikka oli vehreä ja eloisa, luonto oli taistellut tiensä takaisin elämään. Minä näin heti, että kaikki oli kunnossa. Aika oli tehnyt tehtävänsä, luonto oli päässyt korjaamaan itseään.

Kaikun oli täytynyt olla kauan, kauan pois kotoa.

Eksyneenä ja yksin.

Kaiku: T-tämä... Minä en ymmärrä. Miten minä en ole tuntenut sisimmässäni, että tämä kaikki on täällä edelleen? Vaikka minun ja metsän pitäisi olla suoraan yhteydessä...

Kalla: Sinä olet ollut kauan muissa metsissä. Totta kai sellainen vaikeuttaa tilannetta.

Kalla: Olet ollut aina toisissa metsissä... *nielaisee* Ikään kuin loisena. Anteeksi sanavalintani. Ei ihmekään, ettei koti ole kutsunut sinua, kun olemassaolosi on yrittänyt kiinnittyä toisiin metsiin. Mutta nyt sinä olet täällä.

Kaiku: *tuijottaa pitkään eteensä* Minulla on... koti. On aina ollut. Minä muistan tämän paikan.

Kalla: *hymyilee* Niin on. Nyt sinulla on ihan oikea koti.

Me ihmettelimme luontoa Kaikun kanssa vielä hetkisen. Hän kosketti jokaista lehteä hämillään ja kiitollisena, kuin ne olisivat hänen sisariaan.

Kaikun metsä oli paljon Valven omaa valoisampi, se oli nuori ja tervehtynyt. 

Kaiku: Mitä seuraavaksi tapahtuu? Minä tunnen, että täällä on elämää. Muita henkiä. Mutta olen silti yhä yhtä hukassa kuin aiemmin, enkä usko, että muistoni palaavat. Minä... taidan jäädä tällaiseksi.

Kalla: Niin... Joskus on vain niin, että on aivan pakko aloittaa alusta.

Kaiku: Entä, jos kukaan täällä ei enää muista minua?

Kalla: Sitten sinä voit tutustua heihin uudelleen.

Kalla: Kaikki on uutta ja pelottavaa vain hetken. Elämä ei kenties palaa entiselleen, mutta joskus sille ei vain voi mitään. Silloin sinun pitää aloittaa alusta.

Kaiku: Oletko sinä koskaan joutunut aloittamaan alusta?

Kalla: Minusta tuntuu, että minäkin olen nyt alussa.

Kaiku: Ai, niinkö?

Kalla: *nyökkää* Metsänhenget, Kajo, sinun olemisesi metsässä, kaikki tämä... *hengähtää* Ja tietysti Valve. Niin. Minä taidan joutua laittamaan maailmankuvani uusiksi tämän jälkeen.

Kalla: Mutta ei se haittaa. Minä tahdon ajatella, että tämä ei ole yhden elämän loppu vaan uuden alku.

Kaiku: Sinä olet ihailtavan optimistinen.

Kalla: *hymähtää* Niin kai sitten.

Kaiku: *halaa Kallaa* Kiitos. *kuiskaten* Kiitos niin paljon...

Kalla: Ssh, kaikki on hyvin nyt.

Kaiku: *kävelee kauemmas* Kiitos kaikesta, Kalla.

Kaiku: Minusta tuntuu, että on minun aikani mennä kotiin.

Kalla: *hymyilee* Minä tulen sitten katsomaan sinua! Muistatkin sitten kertoa minulle kaiken, mitä on tapahtunut sillä välin. *mutisee* Tuon sinulle tuliaisia, pidätköhän enemmän suklaakekseistä vai kaurakekseistä...

Kaiku: *nauraa* Minä kerron.

Kalla: Lupaa pitää huolta itsestäsi!

Kaiku: *hymyilee* Minä lupaan.

Kaiku: *tanssahtelee syvemmälle metsään*

* * *

Samana iltana

Kalla: *huihuilee* Valve? Valve, minä olen kotona.

Kalla: *hätkähtää* Oh.

Valve: Kalla... *ääni särkyy* Sinä tulit. Sinä todella tulit.

Kalla: Minähän lupasin.

Valve: *vetää Kallan syleilyynsä*

Kalla: Tässä minä nyt olen.

Kalla: En jätä sinua enää koskaan.

* * *