Etten unohtaisi, osa II: Kultatukka

Hei kaikille!

Olen täällä taas uuden kuvatarinan osan kanssa! ^^ Tämä on kolmiosaisen Etten unohtaisi -tarinan toinen osa, jossa kerrotaan tällä kertaa Atlasista. Perspektiivi on yhä Memorian, kuten tarkoitus tarinassa onkin.

Tarina ei varsinaisesti ole jatkuva tai "juonellinen", vaan pikemminkin kolmiosainen muistelusarja. Edellisen osan voi silti lukea täältä. Myös itse tarinan, johon nämä kuvatarinat pohjaavat, pystyy yhä lukemaan kirjoitusblogistani. Myös termistön ja hahmojen suhteiden avaamiseksi voisi olla hyvä lukea tämä hahmonurkkaus-postaus.

Kuvatarinan ensimmäinen osa otettiin todella lämpimästi vastaan, kiitos paljon siitä! <3 Tuntuu hyvältä tehdä näitä taas pitkästä aikaa. Toivottavasti pidätte tästäkin osasta!

* * *

Etten unohtaisi, osa II: Kultatukka

Hän oli toinen.

Kiharatukkainen, kauniskasvoinen, melkein kuin enkeli.

Minä olin kuullut Atlas Moorcroftista paljon. Sudensilmäinen lapsi, Evolissa tunnettu ja arvostettu. Ihmiset puhuivat hänen taidoistaan.

Mutta minä en etsinyt poikaa, jonka nimi tippui niin usein ihmisten huulilta. Se, ketä etsin, oli Mercuryn mainitsema rakastettu, se, jota hän ei saanut pidettyä vierellään. Sellaisena minä tunsin Atlasin paremmin.

En kuitenkaan tavannut Mercuryn rakastamaa poikaa sattumalta. Minä tarvitsin häntä. Tarvitsin häntä pysäkseni hengissä.

* * *

Memoria: *vilkuilee ympärilleen* Atlas Moorcroft. Sinä tulit sitten kuitenkin.

Atlas: Olet mitä ilmeisemminkin Memoria Fray.

Memoria: En nauti kiertelystä, joten käyn suoraan asiaan. Minä tarvitsen apuasi. Olet tällä hetkellä ainoa, joka voi auttaa minua. Minun tarvitsee löytää eräs henkilö.

Atlas: Mitä tarkoitat? *siristää silmiään*

Memoria: *katsoo suoraan Atlasiin* Silmäni.

Atlas: *hätkähtää* Pahan silmät.

Atlas: Älä luulekaan. Tällaiseen minä en sekaannu.

Memoria: Nämä eivät loppuunsa saakka kehittyneet. Minä voin selittää.

Atlas: Ei missään tapauksessa. Minä en voi auttaa sinua millään mahdollisella tavalla. Hyvää päivänjatkoa, neiti Fray. *kääntyy*

Memoria: Paljonko rahaa sinä tarvitset?

Atlas: *pysähtyy ja korottaa ääntään* Millaisena ihmisenä sinä minua pidät? En tee mitään epäeettistä rahasta.

Memoria: Tässä ei ole kyse mistään epäeettisestä.

Atlas: Hyvää päivänjatkoa.

Memoria: Minä tunsin Mercuryn.

Atlas: *pysähtyy ja kääntyy* Mitä sinä sanoit?

Memoria: Minä tunsin Mercuryn. Hän kertoi minulle sinusta. Sen perusteella tiedän, että olet ainoa, joka minua voi auttaa.

Atlas: Valehtelet. Et ole ensimmäinen, joka sanoo tunteneensa hänet saadakseen sitä kautta minulta jotakin.

Memoria: Hänellä on haavoja alaselässä. Kaksi ristikkäistä ja kolme pitkää.

Atlas: *säpsähtää* Mitä? Mistä sinä – 

Memoria: Me jaoimme yhden yön. Yhden ainoan.

Atlas: *silmät laajenevat*

Memoria: Minä tunsin hänet. Omalla tavallani. Autatko minua vai et? Voitko muka päästää minut lähtemään tämän jälkeen?

Atlas: Minä… *vapisee* Minä en… 

Memoria: Hän oli yksinäinen ja epätoivoinen. Hän kertoi minulle kaikenlaista.

Atlas: Älä sano enempää. *vie kädet korvilleen*

Memoria: *nauraa* Nytkö sinä et haluakaan tietää? Me jaoimme yhden yön, yhden ainoan, Atlas. Auta minua. Auta minua, koska olen kokenut saman kuin sinäkin – Mercury Aelionin.

Atlas: Älä sano sitä noin enää koskaan.

Memoria: Auta minua.

Atlas: *vapisee yhä* Hyvä on, saat haluamasi. Minä autan sinua.

Memoria: *koskettaa Atlasia* Kiitos, Atlas Moorcroft, kiitos. Minä en tahdo satuttaa sinua, en todellakaan, tässä ei ole kysymys siitä. *nielaus* Epätoivo on ajanut minut tähän. Olen pahoillani. Ole kiltti äläkä hajoa, minä en tahtonut tämän menevän näin.

Atlas: *nyökkää hiljaa*

* * *

Ja niin me aloitimme epätoivoisen matkamme muurin toiselle puolelle, Mercuryn luo. Lopulta minä kerroin hänelle silmistäni, siitä, miksi miltei tapoin siskoni ja sain pahan silmät kehittymään. Hän kertoi minulle itsestään hyvin vähän, mutta häntä oli helppo lukea – hänen tapaansa sulkeutua, kääntää päätään, kohauttaa harteitaan tietyissä tilanteissa.

Me opimme pitämään toisistamme - minä ja Atlas, sudensilmäinen poika, joka oli rakastunut toiseen kaltaiseensa ja kantoi häntä aina sydämessään. Kaipuu Mercurya kohtaan eli Atlasissa jokaisena päivänä, jonka vietimme yhdessä.

Meidän matkamme päättyi aikanaan. Emme löytäneet sitä, mitä lähdimme etsimään. Minä en koskaan saanut parannusta silmilleni. Kenties sitä ei ollutkaan. On vaarallista nojata liiaksi toivoon.

Atlasiakaan ei enää ole. Menetin hänet hänen omalle rakkaudelleen, mielettömälle kaipuulleen, jollekin, jota tuskin koskaan täysin ymmärrän. Jätin hänet taakseni, emmekä me enää koskaan tavanneet.

Atlas jätti minulle kirjeen ennen kuolemaansa. Hän toivoi, että minä tulisin onnelliseksi, koska hän ei lopulta kyennyt viemään minua Mercuryn luo ja auttamaan minua. 

Tulinko minä? Osasinko kunnioittaa hänen muistoaan, elää, kuten hän halusi?

Tulin minä.

Nyt, kun elän maailmassa, jossa Atlasia ei enää ole, olen kiitollinen siitä, että tapasin hänet. Minun ei enää tarvitse piilotella silmiäni. Olen vapaa. Sen minä tahtoisin kertoa Atlasille.

Voin hengittää ilman pelkoa. Voin avata käteni ilmaan ja kulkea kuin lentäisin. 

Jos ääneni kuuluu taivaisiin saakka, minä toivon koko sydämestäni, että Atlas näkee minut nyt.

* * *