Metsän kuiskaus: luku 13

Moi!

Mua totta puhuakseni pelottaa aika paljon julkaista tämä luku. Tässä osassa puhutaan nyt vihdoin vähän tarkemmin Kajon ja Iltan asioista, ja tähän parivaljakkoon sattuu liittymään hyvin vaikeita ja epämukavia teemoja. Ovathan ne olleet läsnä alusta alkaen, mutta silti tässä nyt mennään vähän syvemmälle aiheeseen. Tässä on nyt tunnelmaltaan paljon uhkaavampia ja ahdistavampia kohtauksia kuin aiemmissa osissa. Haluan olla vastuullinen kirjoittaja ja mainita tässä, että tämä ei ole nyt välttämättä kaikille sopivaa sisältöä.

Joskus kymmenen vuotta sitten tuntui, että kaikki julkaisivat paljon hurjempaa (ja problemaattisempaa) sisältöä nukkeblogeissaan ilman sisältövaroituksia. Maailma on tullut siitä eteenpäin aika paljon. Varoituksia kuitenkin tarvitaan ja tahdon olla vastuullinen materiaalissa, josta en voi itse valikoida, keiden kulutettavaksi se päätyy. Katsothan siis sisältövaroitukset ennen lukemista, kiitos. <3

SV: v*kivalta, s*ksuaalinen hyväksikäyttö

* * *

Metsän kuiskaus

Luku 13: Veljeni

Kajo: *erottaa Kallan* Kalla! Voi metsän tähden, miten huolissani olen ollut. Missä sinä olit? Tapahtuiko jotain? Onneksi sinä olet hengissä, minä säikähdin niin kovasti...

Kalla: Voi, Kajo, minä... *henkäisee* Minä tiedän.

Kajo: Hhm?

Kalla: Minä tiedän. Sinusta. Ja metsästä. Siitä, mikä sinä olet ja mitä täällä tapahtuu.

Kajo: *kavahtaa kauemmas* M-...

Kalla: Kajo?

Kajo: *vapisee* O-... odota vähän.

Kalla: *tulee lähemmäs* Hei, ei mitään hätää. Oletko kunnossa?

Kajo: A-apua, minä, minä vain... anteeksi. Anteeksi...

Kalla: *nielaisee* Kajo, minä tiedän myös Aamusta.

Kajo: *jalat tärisevät* Mitä...

Kajo: *putoaa polvilleen* Ei... eieiei... anteeksi, anteeksi...

Kajo: *itkee* Anteeksi. Anteeksi, Kalla. En tiedä, miten voin koskaan hyvittää sen, mitä olen tehnyt sinulle. Olen niin pahoillani.

Kalla: Odotas nyt...

Kajo: *hysteerisenä* Sinun paras ystäväsi käski minua pitämään sinut erossa metsän sotkuista, hän käski minua olemaan särkemättä sydäntäsi. Chióni on hyvä ystävä. Hän välittää sinusta tarpeeksi ollakseen niin suora. Minä… ja minä tein juuri niin. Sotkin sinut metsän tapahtumiin ja leikin sinulla. En... en tiedä miten voin koskaan...

Kalla: Odotas nyt vähän.

Kajo: Ymmärrän, jos et koskaan voi antaa minulle anteeksi. En odota sitä sinulta.

Kalla: *koskettaa Kajoa* Sshh... Ei mitään hätää. En minä ole katkera.

Kalla: Et särje sydäntäni. Olen täysin kunnossa.

Kajo: Mitä?

Kalla: Niin. Et sinä ole särkemässä minun sydäntäni.

Kajo: *itkien* Oletko tosissasi? Vaikka minä olen antanut sinun uskoa, että me… että me olemme…

Kalla: Sinä et ole tehnyt oikein, mutta minä en tuomitse sinua niin kevyin perustein. En tiedä, miksi sinä toimit kuten toimit. En oikeastaan taida tuntea sinua laisinkaan. Olen suin päin ihastunut tyystin omaan kuvitelmaani.

Kajo: *tuijottaa hiljaa kauemmas* En ansaitse tällaista reaktiota.

Kalla: *hymähdys* Ehkä et, mutta minulta et saa saarnoja. Säästän ne sellaisille, jotka osaavat niitä pitää. Siskollesi ja poikaystävällesi, esimerkiksi.

Kajo: Sinä siis tiedät Valvestakin?

Kalla: *nyökkää* Tiedän. Vihdoin tiedän, kuka minulle on näyttäytynyt näin kauan. On paljon muutakin, jota tiedän. Mutta yksi asia kerrallaan nyt. Kajo…

Kalla: Minä sain tietää myös jotakin, jota en ole uskaltanut ajatella. 

Kajo: *vilkuilee ympärilleen* M-... mitä sinä...

Kalla: Tämä on jotakin sellaista, jonka vuoksi minun on ollut myötätuntoisempaa suhtautua siihen, että et koskaan sanonut minulle ei, vaikka et ole kiinnostunut minusta samalla tavalla.

Kajo: *tärisee* Mitä sinä...

Kalla: Sinä ja Ilta. Onko totta, että te... te kaksi...?

Kajo: *kavahtaa taaemmas*

Kajo: *nousee paniikissa ylös* Aaa-

Kajo: Apua, älä-

Kajo: *lähtee juoksemaan kauemmas*

Kajo: *lyhistyy maahan* A... aaaaaaa...

Kalla: Kajo!!

Kalla: *tarttuu tiukasti Kajoon* Hei... hei, Kajo, rauhassa. Ei ole hätää. Olen tässä näin.

Kajo: Miten sinä... kuinka sinä... *itkee*

Kalla: Se on siis totta.

Kajo: Kuinka sinä voit tietää? Kukaan ei tiedä. Kenenkään ei koskaan pitänyt tietää.

Kalla: Mutta minä tiedän. Tiedän nyt, eikä sinulla ole hätää.

Kajo: *itkee vapisten*

Kalla: *halaa tiukasti* Ei ole mitään hätää. Meidän ei tarvitse puhua siitä koskaan, jos et tahdo.

Kalla: Haluan vain, että tiedät minun olevan silti tässä.

Kajo: Ei... *henkäisee* Minä tahdon kertoa.

Kajo: En ole koskaan kertonut kenellekään. *huokaa syvään* Ehkä tämän kertominen auttaa sinua pääsemään minusta yli ja unohtamaan minut.

Kalla: En minä tahdo unohtaa sinua. Tahdon ymmärtää sinua.

Kajo: En ihan tosi ansaitse tällaista reaktiota.

Kalla: *hymähtää* Tällainen minä vain olen. Mutta Kajo… Saanko kysyä jotakin? Sinusta ja Iltasta.

Kajo: Kysy vain. Minä tahdon kertoa kaiken. Vihdoin minä voin kertoa kaiken. Anteeksi, että käytän sinua tällaiseen. Ensin uskottelen sinulle valheellisia tunteita ja sitten avaudun tällaisista asioista…

Kalla: Otetaanko yksi sääntö – sinä et pyydä enää kertaakaan tämän keskustelun aikana anteeksi.

Kajo: *surumielinen hymähdys* Kiitos. Voinhan minä toki yrittää.

Kalla: Onko Ilta väkivaltainen sinua kohtaan?

Kajo: *vilkuilee muualle* E-… ei hän tahallaan.

Kalla: Eli siis on.

Kajo: Mutta se ei ole hänen vikansa! Kaikki on minun vikani. Aina. 

Kalla: Tiedät, etten niele tuota.

Kajo: Ole niin kiltti ja usko. Minä satutan häntä jatkuvasti. Ansaitsen tulla lyödyksi silloin tällöin.

Kalla: Kajo!!

Kajo: Ihan tosi! Ole kiltti ja kuuntele, en anna sinun ajatella hänestä pahaa, en anna. En pysty kertomaan tätä, jos sinä ajattelet, että hän on pahantekijä.

Kalla: Hyvä on. *huokaa* Minä kuuntelen. Ei mitään hätää. Tahdon kuulla.

* * *

Kajo: Alussa olimme vain me kaksi. Minä ja Ilta. Veljekset. Ilta syntyi tähän maailmaan ihan yksin, en pysty edes kuvittelemaan, miten yksinäistä se hänelle oli. Me henget emme synny kuten te ihmiset. Minulla oli aina hänet; elämäni ensimmäiset hetket sain elää hänen rinnallaan ja pitää häntä kädestä.

Kajo: En silloin vielä ymmärtänyt, miten yksinäinen Ilta oli ollut ennen minua. En pysty edes kuvittelemaan, miltä se tuntuu: olla yksin maailmassa, jota ei ymmärrä.

Kajo: Minä olin hänen kanssaan aina. Valve syntyi hieman myöhemmin metsän ytimeksi, ja me kaikki tunsimme syvää yhteenkuuluvuutta toistemme kanssa. Valve sanoi aina, että perhe tulee ensin. Me kaikki kolme tiesimme sen. Rakastimme toisiamme.

Kajo: Mutta minä rakastin Iltaa aina eniten, ja uskoin hänenkin rakastavan minua. Me olimme aina yhdessä, nauroimme ja jaoimme maailman kuten veljet tekevät.

Kajo: Hiljalleen kaikki kuitenkin muuttui.

Kajo: En ole tarkalleen varma, milloin hän alkoi lipsua otteestani. Hän alkoi suuttua merkillisistä asioista. Minusta tuntui, etten enää ymmärtänyt häntä; en tiennyt, miksi hän oli alituisesti niin hirvittävän vihainen.

Kajo: Ja sitten se tapahtui ensimmäisen kerran. Hän löi minua.

Kajo: Kun hän ensimmäisen kerran satutti minua, minä lamaannuin. Veli, joka oli nauravainen ja eloisa ja nauroi typerimmillekin jutuilleni, oli yllättäen kireä ja vihainen joka asiasta. En ymmärtänyt olentoa, jonka kanssa olin aina elänyt, ja se pelotti minua enemmän kuin se mitä hän teki.

Kajo: Sitä jatkui pitkään. Minä väistelin ja ihmettelin, opettelin karttamaan sellaisia aiheita ja käyttäytymismalleja, joista hän suuttui eniten. Hän ei kestänyt sitä, että pidin ihmisistä ja olin heidän kanssaan. Hän suuttui aina vain verisemmin, enkä minä voinut tehdä mitään.

Kajo: En koskaan ymmärtänyt, mitä hän halusi. Olin hänelle niin hyvä kuin osasin, varoin suututtamasta häntä, ja hän suuttui silti aina. Mutta sitten kerran… kerran hän…

Kalla: *silittää Kajon kättä*

Kajo: Se tapahtui kerralla. En unohda sitä koskaan.

* * *

Ilta: Helvetin helvetti, Kajo, sinä et koskaan opi, sinä aina vain katsot minua noilla oksettavan kilteillä silmilläsi! Sinä et vain koskaan voi lakata tekemästä asioita, jotka saavat minut suuttumaan, sinä olet niin uskomattoman typerä.

Kajo: Älä… Ilta, ole kiltti äläkä – 

Ilta: Minä teen helvetti kaikkeni sinun eteesi! Ja sinä vain hyppäät joka paikassa!

Kajo: Anteeksi! Anteeksi, Ilta, lupaan etten enää koskaan satuta sinua sillä tavalla, teen ihan kaikkeni, anteeksi anteeksi anteeksi – 

Ilta: Ei riitä! Se ei riitä!!

Kajo: Älä, sattuu!

Ilta: Mikset sinä voi ymmärtää! Eikö sinun päässäsi liiku yhtä ainoatakaan ajatusta!

Kajo: E-en tiedä, anna anteeksi…

Ilta: Sinulla ei vaan klikkaa, eikö? Pitääkö totuus jumalauta hakata sinun ihoosi, että ymmärrät?

Kajo: *hädissään* En minä ymmärrä! En ymmärrä yhtään! Kerro minulle.

Ilta: *huohottaa* Helvetti. Helvetin helvetti. En voi uskoa, että joudun todella tekemään tämän näin. Hitto sinun kanssasi.

Kajo: Mitä...?

Ilta: *vetää syvään henkeä*

* * *

Ilta: *hengittää raskaasti* Ei... ei helvetti...

Kajo: *tuijottaa Iltaa* Ilta, minä -

Ilta: Jos sinä kerrot tästä koskaan kenellekään, minä tapan sinut. Ymmärrätkö?

Kajo: Ilta...

Ilta: Ymmärrätkö?

Kajo: *hengähtää* Y-... ymmärrän. Ymmärrän minä.

* * *

Kalla: *itkee* Olen niin pahoillani...

Kajo: *hymyilee* Ei tarvitse olla. Siitä on jo kauan. Se… se oli... Minä ymmärsin häntä silloin viimein. Kaiken sen ajan olin ihmetellyt, mikä häntä väänsi sellaiseen muottiin, ja vihdoin minä tiesin. Minua itketti, mutta ei itseni vuoksi.

Kalla: *nyyhkyttää* Voi Kajo...

Kajo: Rakas veljeni oli kipuillut sellaisen asian kanssa aivan yksin. Tiesin viimein, mitä tehdä, koska ymmärsin, mitä hän halusi.

Kalla: *tuijottaa järkyttyneenä*

Kajo: Joten minä menin hänen luokseen. Hän pakeni minua pitkäksi aikaa, ei uskaltanut kohdata tekoaan, mutta minä tunsin vain syvää hellyyttä.

Kajo: Menin hänen luokseen. Annoin itseni hänelle.

Kalla: *henkäisee* Mitä...?

Kajo: Hän oli paniikissa ja itki. Minun rakas isoveljeni, joka ei koskaan itkenyt, itki avoimesti edessäni, kun etsin hänet käsiini.

Kajo: Minä suutelin häntä.

Kajo: Hän itki yhä vain kovemmin, ja pelkäsin, että hajottaisin hänet lopullisesti. Silloin hän taisi rukoilla minua. Hän kuvitteli, etten tahtonut sitä; että vain satutin häntä lisää antautumalla hänelle.

Kajo: Tiesin kyllä, ettei hän kestänyt kohdata niitä tunteita, jotka minä hänessä aiheutin. Eikä hän osannut olla niin paljas ja avoin ja hauras minun edessäni. Mutta minä annoin itseni hänelle, jatkoin vain, ja lopulta hänen suojauksensa petti.

Kajo: Silloin se kaikki alkoi.

Kajo: Ne… ne taisivat olla elämäni onnellisimmat vuodet. *pyyhkii kyyneliään* Niin. Kyllä. Olivat ne.

Kalla: Onnellisimmat?

Kajo: En odota, että ymmärrät. Me teimme… kaikenlaista yhdessä. Hän ei enää satuttanut minua, hän oli hyvin pahoillaan ja häpeissään siitä, mitä oli tehnyt. Minä kerroin hänelle, ettei ollut mitään anteeksiannettavaa.

Kalla: *haukkoo henkeään*

Kajo: Ei ihan tosi ollut. Minulle oli tärkeintä, että ymmärsin häntä ja että hän oli onnellinen. Siinä kesti kauan. Onnellisuudessa, siis. Pitkään sain vain pidellä häntä sylissäni ja antaa hänen itkeä pois kaikki ne kyyneleet, joita hän oli pitänyt vuosia sisällään. Ymmärsin hiljalleen, että hän oli aina halunnut vain minut, ja se tuhosi häntä.

Kalla: *tuijottaa Kajoa ääneti*

Kajo: Mutta hän aukesi siitä kyllä. Hän oli jälleen enemmän oma itsensä. Ja hän… hän osasi olla hellä.

Kajo: En todellakaan odota sinun ymmärtävän tai hyväksyvän tätä. Me olimme kokonaista kaksi vuotta yhdessä, maailmaan ei mahtunut mitään muuta kuin se. Hän halusi viedä minua ympäriinsä. Joskus leikimme ihmisiä, kävimme klubeilla ja kaupungilla ja otimme kuvia ja… *naurahtaa* Niin.

Kalla: Kajo rakas, hän on sinun veljesi...

Kajo: *vetäytyy kauemmas* Olimme onnellisia. Ihan oikeasti onnellisia.

Kajo: Sitä kesti kokonaista kaksi vuotta. Olin varma, että eläisimme sillä tavalla elämämme loppuun saakka. Ja sitten... sitten... *vetää syvään henkeä*

Kajo: Sitten minä tapasin Aamun.

* * *